Puhu, Luota & Tunne

Ylpeydestä puhuttaessa olen huomannut, että ihmiset mieltävät helposti mielikuvia tämän sanan suhteen. Puhutaan usein tuntemattomista ihmisistä, että hän on ylpeä ja ei edes osata perustella, että miksi? Minä olen saanut osakseni kuulla tätä myös tutemattomilta ihmisiltä ja myöskin sen, että olen vaikeasti lähestyttävä ihminen. Minun on ollut vaikea ymmärtää tämä asia. Mutta moni, joka on keskustellut kanssani, niin ovat muodostaneet minun ulkoisesta olemuksesta tämän vaikutelman, ilman keskustelua kanssani. Minä itse olen ollut ihminen, joka ei ole halunnut muodostaa pelkkien kuulopuheiden tai ulkoisen olemuksen perusteella lopullista mielipidettä ihmisistä. Toki en voi kieltää, etteikö ne vaikuttaisi odotuksiini ihmisestä ja olen hyvä muodostamaan päässäni myös vaikutelman, mutta en ole antanut itseni siltikään muodostaa lopullista vaikutelmaa niin, että olisin jättänyt tutustumatta ihmiseen sen vuoksi. Ja joka kerta, kun olen tutustunut itse ihmiseen ja keskustellut hänen kanssaan, niin tämä minun alunperinen ennakkomielikuva on aina muuttunut jollain tapaa useimmiten. Itse oletan paljon asioita peilaten aiempiin kokemuksiin ihmisistä unohtaen usein, että jokainen meistä on yksilö. Stereotypia ja sitä myöden ennakkoluulot ihmisistä on vahvasti monilla ihmisillä läsnä tutustuessaan uusiin ihmisiin. Nyt kuitenkaan en halua pohtia ylpeyttä näin.

Ylpeys ei välttämättä minulle näy ihmisestä ulospäin. Minulle ylpeys oman kokemuksen mukaan sanana on muuttanut paljon viime vuosina merkitystä. Ylpeys on asia, jota sanana olen joutunut tarkastelemaan itseni kanssa muutama vuosi sitten kovastikin.  Ylpeyteen olen itsessäni sekä läheisissäni joutunut kohtaamaan myös vaikeiden hetkien kohdatessa tähän päivään saakka eri yhteyksissä ja joutunut opettelemaan tunnistamaan sen. Ylpeyden vasta kohta on nöyryys. Mitä tulee nöyryyteen, niin se ei ole sama asia kuin nöyristely minulle. Nöyryys kuvaa minulle vahvasti tänäpäivänä lupaa olla inhimillinen ihminen, heikko ja hauras virheiden sekä vastoinkäymisten kohdatessa. Nöyrtyminen tarkoittaa minulle vahvuutta olla myös heikko sekä kipuilevaa kasvua ihmisenä. Olen rakastanut aina sananlaskua ”Tyhmä saa olla, muttei ylpeä!”, sen merkityksen muuttuminen elämässäni on ollut suuri, kun olen itse joutunut nöyrtymään ja todennut, että olen vain ihminen ja nähnyt itseni oikeissa mittasuhteissa. Ylpeys kuvastaa minulle myöskin puolustusmekanismia, joka on inhimillinen reaktio. Joillekin se voi olla, niin kuin itsellenikin siinä hetkessä ainoa suojautumismekanismi jollekin pelolle, esimerkiksi pelolle muutosta kohtaan. Itse näen elämän ongelmia kohdatessa nörtymisen välttämättömänä kehittymiselle ihmisenä. Se on se kaikista vaikein asia nöyrtyä hyväksymään, että käsissä on ongelma, josta ei välttämättä selviä omin voimin ilman apua. Nöyrtyminen ei tosiaankaan ole tuolloin heikkoutta, vaan vahvuutta. Vahvuutta on myöntää ja sallia itsensä olevan myös heikko ja haavoittuvainen. Kukaan täällä ei pärjää täysin yksin. Jokaiselle tulee elämässä hetki, jolloin on nöyrryttävä ja on nieltävä ylpeys.

Sitten on myös niitä ihmisiä jokaisella elämässä, jotka eivät millään meinaa nöyrtyä ja pysähtyä katsomaan peiliin kohdaten todellisen itsensä. Ihminen, joka elää ylpeydestään tiukasti kiinni pitäen on usein se, joka voi itsensä kanssa huonoiten. Tällainen ihminen ihmissuhteissaan on muille todella kuluttava, kun keskustellessaan hän ei kykene tulemaan asioissa vastaan tai muuttamaan esimerkiksi näkemystään ristiriitatilanteissa, kun pitää vaan ylpeyttään kiinni omasta näkemyksestään, myöskin silti, vaikka syvällä sisimmässään tajuaisi oleensa väärässä. Ylpeydellä puhutaan olevan kasvot ja ylpeä ihminen kokee ”kasvojen menetyksen” eli jollain tavalla huonommuutta, jos hän joutuisi myöntämään olleensa väärässä jossain. Tästä syystä ihminen, joka kärsii tällaisesta ylpeydestä pyrkii käyttämään sovittelevassa keskustelussa esimerkiksi lauseita: ”Olet oikeassa, mutta…” Tuo mutta-sana pyyhkii koko aiemman lauseen merkityksen pois. Ei ylpeä ihminen välttämättä itse sitä tajua. Hänen mielestään hänhän tuli vastaan tuossa ja pyrki sovittelemaan.

Siinä kohtaa, kun ihminen on joutunut nörtymään itsensä kanssa ja tutustumaan itseensä sekä pohtimaan, mitä oikeasti haluaa ei ole olemassa enää läheisten kanssa kilpailua siitä, kun ristiriitoja tulee, että kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Ei sellaisilla asioilla ole enää mitään merkitystä. Koko meidän elämä tulee olemaan kehittymistä paremmaksi itsensä kanssa. Etsien itsensä kanssa rauhaa ja hyvää oloa. Ennen kuin ihminen itse tietää, mitä hän haluaa, oppii olemaan itselleen armollinen, tuntemaan itsensä, arvostamaan, kunnioittamaan ja rakastamaan itseään, niin hän ei kykene itsestään tarjoamaan näitä asioita toisillekaan. Kaikki lähtee meistä itsestämme. Kukaan ei voi toista ihmistä koskaan muuttaa ja motivaatio pysyvään muutokseen lähtee halusta itsensä vuoksi muuttua, ei kenenkään muun vuoksi. Tämän asian ymmärtäminen ja hyväksyminen on antanut itselleni näkemyksen siitä, että minun ei enää tarvitse ottaa henkilökohtaisesti muiden ihmiten pahaa oloa. Ei minun toimintani tai minun vika ole se, että jollakin on paha olla. Jos minä en ole tehnyt mitään sellaista, jossa minun motivaationi on ollut satuttaa jotakuta, niin minä en ole silloin vastuussa kenenkään muun aikuisen ihmisen pahasta olosta tai tunteista tänäpäivänä.

Olen vastuussa ainoastaan itsestäni ja siitä, että elän sekä kohtelen itseäni hyvin, sitä kautta kykenen myös antamaan hyvää ympärillä oleville ihmisilleni! Ylpeyden kuoppaan jokainen tulee joskus astumaan, mutta sen tunnistaminen ja nöyrtyminen tuo yleensä itselleen vapautta toimia tilanteissa viisaasti sekä tavalla, jolla haluaisi itse toimia. Ylpeys ei enää ohjaa silloin omaa käytöstäni!

-Rya

Jokainen aikuinen ihminen meistä itse määrittää itsensä ja on vastuussa omasta onnestaan. Turhan usein ihmiset ihmissuhteissa sysäävät onnensa toisen henkilön vastuulle ja silloin yleensä mennään pieleen. Se, että elämässämme ei muiden ihmisten tekemiset tai tekemättä jättämiset saa vaikuttaa omaan onneemme. Vanha sananlasku todella pitää paikkansa: ”Jokainen on oman onnensa seppä!”. Tietenkin hetkittäin joku toinen voi pahoittaa mielemme tai voi tapahtua asioita, jotka hetkellisesti elämässämme aiheuttavat surua tai murhetta, mutta itse meistä jokainen on vastuussa omasta onnesta, vaikka olisimme parisuhteessakin. Kukaan ei ole onnemme este, ainoastaan itse olemme sitä, jos niin väitämme. Asia on niin yksinkertaista todella!

Ihmissuhteidemmehan pitäisi olla rikkaus ja lisä omaan onneemme, ei muodostua niiden varaan. Jotta tämä ajatus on täysin mahdollista, niin minusta tuntuu, että on todella löydettävä itsensä, tunnettava, arvostettava & kunnioitettava itseään. Itselleni tämä on ollut iso oivallus viimeisten vuosien aikana. Enkä tule varmastikkaan koskaan valmiiksi, kuka koskaan olisi? Silti kovasti harjoittelen asioita ja eihän meistä koskaan kenestäkään tule valmista? Sehän tässä onkin hienointa olla ihminen, inhimillinen tunteva ihminen, joka tekee edelleen virheitä, mutta ottaen myös jokaisesta virheestään tänäpäivänä vastuun. Itse olen sosiaalinen, mutta myös nautin olla itsekseni paljon. Oma tila ja oma aika on todella tärkeää minulle ollut aina. Se aika on sitä, kun saan kuunneltua itseäni ja ajatuksiani, keskittyä jäsentelemään ne oikeisiin lokeroihin. Nauttiminen omasta ajasta itsensä kanssa on yksi parhaimmista ominaisuuksista itsessäni mielestäni. Minä riitän itselleni tänään!

Kaikki todellakin on tässä maailmassa mahdollista, sen olen huomannut. Itsensä ylittäminen ja omat pelot on kohdattava, jotta muutos edes olisi mahdollinen.

-Rya

Miksi kaikesta pitää elämässä tehdä tänäpäivänä niin monimutkaista? Eikö kaikki ole kuitenkin todella yksinkertaista? Asioihin pitäisi pystyä vastaamaan ”kyllä” tai ”ei”. Miksi ihmiset eivät kykene tekemään asioista yksinkertaisia? Eikö se nimenomaan helpota elämää? Onko kyseessä lopulta taas ihmisen itsekkyys, yrittää pitää kaikesta kiinni? Se ei vaan ole mahdollista. Toiseen suuntaan kumarrat, niin toiseen silloin aina pyllistät, niin se menee. Kyllä-sana avaa ovia ja ei-sana sulkee niitä. Itse olen halunnut reilun vuoden aikana pyrkiä siihen, että pidän asiat yksinkertaisina, tämä on tuonut minulle paremman olon itselleni. Jos huomaan vastaavani johonkin niin, että sivulause alkaa sanalla ”Mutta”, niin se on pyyhkinyt koko aiemman lauseeni merkityksettömäksi. Tästä jään itselleni kiinni useinkin vielä ja se heti särähtää itselläni korvaan.

Itsessäni olen huomannut heti ahdistuksen nousevan, kun asioista tulee hankalia, tehdään monimutkaisesti ja alkaa kuulua Mutta-sanoja. Yksinkertaisena asioiden pitäminen vaatii myös vahvasti sen, että on tiedettävä todella, mitä tahtoo. Se vaatii tutustumisen itseensä aivan ensimmäisenä. Mikä onkin sitten aivan toinen juttu. Ihminen muuttuu koko ajan omien kokemuksien ja havaintojen myötä, sitä myötä myös se, mitä asioista ajattelemme tai kuinka ne koemme. Se on inhimillistä.

Rehellisyys itselle ja muille korostuu myös tässä. Jos emme kykene olemaan rehellisiä itsellemme ja sitä myöten muille, niin silloin on vaikea myöskään pitää asioita yksinkertaisena. Eniten tässäkin oikeasti satuttaa vaan itseään. On itselleen valehtelua ajatella ja ottaa vastuuta muiden tunteista, jos vastaa ”kyllä”, vaikka haluaisi vastata ”ei” tai toisinpäin.

Minulle on tullut omien rajojen määrittämisestä ja niistä kiinni pitämisessä elämässä vastaan viimeisen vuoden aikana paljon tilanteita, joissa olisin aiemmin toiminut toisin. Minun ei tarvitse riidellä tänäpäivänä kenenkään kanssa. Toki erimielisyyksiä ihmissuhteissa tulee aina välillä, ne keskustellaan ja selvitetään. Minun ei tarvitse tehdä mitään, mitä en halua, jaksa taikka kykene tekemään. Minä saan tänäpäivänä valita seurani. Se on aivan mahtavaa vapautta. Ei aiemmin kukaan muu ole ollut ongelma tässäkään, kuin minä aivan itse, kun en ole pitänyt kiinni omista rajoistani, kun välissä tuntui, ettei niitä ollut! Minulle konfliktit ovat olleet kamalia ja olen mieluiten välttänyt niitä kaikin keinoin, jopa itseäni vastaan usein. Konfliktien välttämisen yrittäminen nimenomaan aiheutti suuremmat kofliktit. Olen joutunut vuoden aikana usein tilanteeseen, jossa joudun kertomaan, miltä minusta asia on tuntunut ja olemaan usein eri mieltä, sillä uhalla, että minulle ollaan hermostuttu, suututtu tai jopa katkaistu välit. Tämä on ollut pelottavaa, vapauttavaa ja jopa parantanut välejä läheisiini. Yksinkertaistaminen asioihin ja mutta-sanan poistaminen sanavarastosta tekee elämästä helpompaa!

”Elämäni suurin ongelma on ollut omassa ajattelussani.”

-Rya

Minusta tuntuu, että kunniotus ja arvostus on tänäpäivänä monilla hakusessa. Ennen kuin ihminen kykenee kunnioittamaan ja arvostamaan itseään, niin ei hän kykene tekemään sitä muitakaan kohtaan. Tämäkin lähtee itsestään. Miksi me sallimme muiden kohdella meitä huonosti? Miksi emme kohtelisi muita, niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan? Miksi emme salli itsellemme ja toisille olemaan inhimillisiä ihmisiä? Miksi emme olisi armollisia itseämme sekä muita kohtaan? Jokainen meistä tekee virheitä, mutta kuinka otamme vastuun jokainen teoistamme tai sanoistamme? Virheettömiä ihmisiä ei olekaan, mutta jokaisen on otettava vastuu itsestään ja omista teoistaan. Epärehellisyys on minusta sama kuin epäkunnioittava ja epäarvostava käytös. Miksi ihmiset valehtelevat ja välttävät totuuden kertomista kiperissä tilanteissa. He eivät mielestäni kykene ottamaan tällöin vastuuta teoistaan itselleenkään. Totuuden sanominen ääneen satuttaa myös silloin itseään, jos on toiminut itseään vastaan ja muita kohtaan epäreilusti samalla. Se, että sanoo jotain ääneen ja myöntää tehneensä virheen, satuttaa samalla itseään, kun asia muuttuu silloin todeksi myös itselleen. Kun ihmisen oma mieli yrittää valehdella itselleen asiaa tekemättömäksi tai jonkin muun syyksi. Samalla ihminen käyttäytyy itseään sekä muita kohtaan epäkunnioittavasti ja epäarvostavasti, kun ei kykene rehellisyyteen itselleen tai muillekaan.

Ihminen, joka toimii ja tekee päätökset päivittäin niin, että tuntee tekevänsä itseään kohtaan oikein, niin kykenee ottamaan vastuun ja kertomaan rehellisesti tekonsa tai puheensa sekä toimimaan reilusti muita kohtaan, vaikkakin ne eivät olisi mieleistä kuunneltavaa toisille. Kukaan ei voi elää niin omaa elämäänsä, että omat teot tai sanat eivät jotakuta joskus loukkaisi. Se, kuinka toimimme itseämme kohtaan on kuitenkin lähtökohtana myös muiden ihmisten kunnioittamisessa ja arvostamisessa.Kannattaa siis toimia niin, että pystyy itse seisomaan omien tekojensa takana. Jokaisella meillä on yksi elämä elettävänä ja se on elettävä itselleen, jokaisen onnellisuus lähtee itsestään. Muut eivät ole vastuussa omasta onnestamme, eivät edes perheenjäsenemme.

Kun opimme kunnioittamaan ja arvostamaan itseämme sekä harjoittelemme terveen itsekkyyden emme pyri ohjaamaan ja kontrolloimaan muita omassa arkisessa elämässämme, vain keskittymään omaan toimintaamme. Aikuisten läheistemme kontrollointi on myös epäkunnioittavaa käytöstä, johon syyllistymme varmasti jossain kohtaa elämäämme jokainen. Esimerkiksi suutumme, jos joku ei tee asiaa haluamallamme tavallamme, jne. Kun opimme hyväksymään itsemme kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen juuri sellaisena kuin olemme, niin pystymme hyväksymään myös läheisemme. Näin myös kykenemme kunnioittamaan ja arvostamaan itseämme sekä muita ihmisiä ympärillämme. Kukaan meistä ei ole parempi tai huonompi, vaan olemme tasavertaisia ihmissuhteissamme. Tasavertaisissa ihmissuhteissa molemmin puolinen kunnioitus ja arvostus toteutuu.

Peilikuvalle on syytä joka aamu kertoa, kuinka arvokas, kaunis & mahtava tyyppi sieltä katsookaan! 🙂

-Rya

Ihmismieli on kummallinen, jopa itseään vastaan. Itse olen samalla tavalla mennyt tähän kuoppaan ja nyt seuraan vierestä, kuinka yleistä tämäkin on ja inhimillistä. Milloin ihmiset pysähtyvät ja avaavat silmänsä nauttien, mitä heillä on tänäpäivänä? Koko ajan onni on ripustettuna muka sen varaan, että olisi sitten onnellisempi, kun on saavuttanut jotain enemmän. Todellisuudessa näin ei ole. Jos emme kykene olemaan onnellisia tässä hetkessä, niin ei mikään uusi asia tai etappi tee meistä yhtään onnellisempaa. Onni todella lähtee itsestä! ”Sitten kun…”-lause on tässä se onnemme ja ajatusmaailmamme este. Enkä ajattele etteikö tavoitteita ja unelmia kuuluisi olla, mutta miksemme nauti jo matkasta ja joka päiväisestä elämästämme, josta ei voi kukaan tietää, milloin se päättyy.

Minulle yli 90vuotias nainen kertoi muutama vuosi sitten, kuinka he odottivat aikoinaan aviomiehensä kanssa yhteisiä eläkepäiviä. Molemmat tekivät ja olivat tehneet paljon töitä, yhteinen aika ja elämästä nauttiminen viikoittain jäi arjen jalkoihin tähdäten yhteisiin eläkepäiviin. Koitti päivä, kun he jäivät eläkkeelle, seuraavana päivänä hänen miehensä kuoli äkillisesti. Tämän naisen viesti oli minulle tällä kertomallaan, että muistakaa nuorena myöskin nauttia elämästä ja läheisistä, elkää tehkö vaan töitä.

Tämän saman kohtuuttomuuden ihmismielissä voi rinnastaa työn sijaan aivan kaikkeen ympärillä oleviin asioihin. Aika, mitä meillä on jokaisella päivittäin saman verran, kuinka me haluamme tuhlata sen? Päivittäin kannattaa pysähtyä ja pohtia, mistä on kiitollinen ja antaa arvo asioille olemalla läsnä! Aika itselleni on niin kallisarvoista, että haluan sen vähäisenkin käyttää tarkasti tänään.

Pistän loppuun itselleni kolahtaneen tekstin ajasta.

Tässä jokaiselle hieman ajattelemista…☺ Meillä jokaisella on vastuu itsestämme ja vain me itse voimme päättää, kuinka oman elämämme haluamme elää. ❤

* Mitä tekisit jos sinulla olisi salainen pankki, jossa olisi salainen tilisi, jolla olisi kumma ominaisuus.
* Joka aamu tilillesi tulee 86 400 euroa, jotka on vapaasti käytettävissäsi.
* Et voi säästää, tai siirtää rahoja, vain käyttää.
* Et voi antaa kellekkään rahoja.
* Tili voi sanoa sopimuksensa irti milloin tahansa, ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tekee sen.
* Mitä tekisit? Käyttäisitkö rahoja?
* Todennäköisesti.
* Itseasiassa meillä jokaisella on tällainen tili. Se on ELÄMÄ.
* Joka aamu sinulle on suotu 86 400 sekuntia, joita et voi säästää tai siirtää myöhempää käyttöä varten.
* Joka aamu saat uudet 86 400 sekuntia, mutta elämä voi sanoa sopimuksensa irti milloin tahansa.
* Sinulla on mahdollisuus nauttia näistä sekunneista niin kauan kuin niitä riittää, miksi et siis tekisi sitä ? ❤

-Rya

Täydellinen rauhoittuminen ja pysähtyminen kuuluu asioihin, joita olen eniten harjoitellut ja harjoittelen edelleen. Elämässä olisi hirmuisesti kaikkea kivaa ja kaikkea tietenkin tahtoisi kokea sekä nähdä. Keväällä menemisen sijaan aluksi päätinkin pysähtyä ja rauhoittua oikeasti itseni äärelle. Tajusin tulleeni pisteeseen, että olin ”elämän ähkyssä” ja olin pitkään jo suorittanut arkea odottaen, että joku päivä teen sitä ja tätä sekä tuota sitten. Tähänkin taas sain liitettyä lauseen ”sitten, kun….”. Mutta milloin oli se, sitten kun…? Kaikki tekemiseni ei tähdännytkään enää mihinkään tai ehkä olevinaan aina hetkelliseen pysähdykseen, jolloin en enää kyennyt nauttimaan hetkestä, kun silloinkin pohdin taas, mitä kaikkea pitäisi tehdä tai on tekemättä. Minulle tässä vaiheessa se ei vieläkään ole tarkoittanut oikeasti pysähtymistä, sillä kotonakin olin keksinyt aina tekemistä. Tajusin sen jo muutama vuosi takaperin pidemmällä lomareissulla, että pysähtyminen tapahtui aina vaan, kun pääsin kauemmas kotoa ja irtaantumaan täysin arjen askareistani. Olin tehnyt itselleni ”vankilan” arjestani. Se, että opin kotona jo laittamaan joillekin asioille silmät kiinni ja opin olemaan itselleni armollinen, niin se on ollut hankalaa minulle. Sitten, kun pääsin sille tasolle, että konkreettisesti pysähdyin ja rauhoitun, niin alkoi mielen virittäminen, sillä huomasin, että ajatukset sinkoilivat edelleen töissä, eilisessä, huomisessa ja milloin missäkin.

Se lopulta, jolla sain elämässäni kaiken hetkeksi pysähtymään, niin oli laittaa kaikki hetkeksi seis ja hypätä hetki kelkasta kokonaan pois. Työt pienelle ja uskallus pysähtyä pohtimaan, mitä sitä todella haluan. Myös erään järven rannalla on paikka, jossa nautin olostani paljon. Rakastan kuunnella aaltojen hakkaavan rantaan ja tuuli tuoksuu siellä aina jotenkin raikkaammalta sekä paremmalta. Siellä on paikka, jossa olen aina osannut pysähtyä hetkeksi itseni äärelle ja kuulen paremmin itseni. En tiedä, johtuuko se siitä, että siellä pääsen hetkiin, jolloin olin se pieni tyttö, jolla oli maailma vasta edessään. Sinne palaaminen tekee minulle joka kerta vain hyvää. Siksi tämä paikka on ollut minulle juuri tänäkeväänä erityisen tärkeä paikka olla ja pysähtyä kaiken muutoksen keskellä.

Se vielä, että uskaltaa pysähtyä, niin se itsessään ei ole riittänyt. On myös pitänyt uskaltaa elää niin, että ensimmäistä kertaa minulla ei ole ollut suunnitelmaa ja antanut elämän kuljettaa. Vähät välittänyt arvostelijoista tai siitä hyväksyykö joku valintaani vai ei. Minä todella olen tarvinnut tämän hahmottaakseni kaiken näiden kaikkien vuosieni jälkeen. Yritin kovasti jo pysähtyä reilu vuosi sitten, mutta silloin en vaan vielä kyennyt tai ollut valmis täydelliseen pysähdykseen, jotain vielä piti aina vaan tehdä. Pysähtyminen pelotti hirmuisesti ja itsensä kohtaaminen. Minulla on aina ollut tarkat suunnitelmat elämässä. Olen aina tiennyt, mitä seuraavaksi teen. Päätin uskaltaa elää hetken niin, että minulla ei ollut suunnitelmaa ja annan elämän tuoda eteeni asiat. Se, että uskalsin kuunnella hetken itseäni ja elää ilman uutta täydellistä suunnitelmaa, niin elämä vaan tuo eteen uusia mahdollisuuksia, kun kuuntelee itseään ja uskaltaa tehdä asioita, juuri niin kuin itsestään tuntuu hyvältä. Terveellä itsekkyydellä. Vieläkään en tiedä, mihin se elämä kuljettaa esimerkiksi ensi vuonna, mutta sen tiedän, että se varmasti kuljettaa juuri, niin kuin sen on tarkoitettukin kuljettavankin. Etukäteen en anna itseni nyt murehtia tai liikaa miettiä elämäni kulkua, vaan ratkaisen asiat asia kerrallaan ja elän sen mukaisesti, tänään nauttien päivästä ja hetkistä. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettenkö huolehtisi omista velvollisuuksistani, mutta arjessakin on paljon hienoja hetkiä, joista osaan jo nauttia! 🙂

-Rya

Töissä olen aina puhunut, kuinka tärkeää on antaa myös positiivista palautetta. Samaan aikaan vapaa-ajallani valitettavasti myös minä olen henkilökohtaisessa elämässäni syyllistynyt liian vähäiseen positiivisen palautteen antamiseen läheisilleni. Se, että koen vain halaamisen ja hymyn riittävän, niin ei se riitä. Kyllä se on muistettava myös kertoa. Enkä minä tässäkään ole yksin syyllinen, se on vastavuoroista.

Myös on varmaan turhauttava kehua ihmistä, joka ei osaa ottaa kehuja vastaan. Minun on ollut ihan harjoitteleminen tässäkin asiassa, vieläkin joudun jonkun kehuessa minua sanomaan itselleni: ”Nyt sanot vaan kiitos ja olet hiljaa!”. Tämä onnistuu minulta jo ehkä joka viides kerta. Minä en todellakaan ole tässä ainut, olen sen huomannut. Saat kehun ja itse mitätöit sen jo saadessasi.

Esimerkiksi joku sanoo sinulle: ”Sinulla on hyvännäköinen takki.” Vastaat: ”Tälläinenhän tämä, perustakki.”, joku sanoo: ”Näytätpä hyvältä tänään.” Vastaat: ”Noh, enkä näytä, tukkakin on ihan sekaisin.” tai joku sanoo: ”Oot kyllä mahtava tyyppi.” vastaat: ”Ei minussa mitään erikoista ole.” Näitä esimerkkejä on lukemattomia, ainakin minulla. Minulle on ollut varmasti tosi turhauttavaa antaa kehuja, kun en niitä ole osannut tai kyennyt ottamaan vastaan. Noihin kaikkiin olisi voinut vastata ihan vaan: ”Kiitos!”. Se onkin sitten haastavaa. Vähintäänkin ollut vaivaannuttavaa.

Ja pahinta on ollut se, että on jo kehuja saadessaan ryhtynyt pohtimaan, että mitähän tämä on nyt vailla tai mitkä ovat kehumisen motiivit? Miksi en nyt vaan voisi luottaa, että joku kehuu minua vilpittömästi ja on sitä mieltä? Voisikohan siinä ollakin perää, että näytin tänään hyvältä ja minulla oli hyvännäköinen takki? Tai saatika voisin ollakin jonkun mielestä mukava tyyppi?

Sen sijaan, että puhumme usein itse itsellemme ilkeästi, voisimme ryhtyä puhumaankin kauniisti lempeydellä ja kohtelemaan kuin parasta ystäväämme. Emme puhuisi itsellemme mitään, mitä emme sanoisi parhaalle ystävällemmekään. Jos minä olisin joskus puhunut ystävilleni, niin kuin itselleni olen joskus puhunut, niin tuskin olisi hirmuisesti enää ympärillä ihmisiä. Sen verran karmeita asioita olen itselleni puhunut. Tämä myös tarkoittaa, että annamme usein kohdella itseämme, niin kuin kohtelemme itse itseämme. Jos koemme, että emme ansaitse parempaa kohtelua. Eli kaikki lähtee aina itsestämme, vasta kun me itse arvostamme ja kunnioitamme itseämme, niin muut pystyvät meitä arvostamaan ja kunnioittamaan sekä me muita.

Muistetaanpa siis kohdella itseämme kuin parasta ystävää ja antaa positiivista palautetta myös läheisillemme. Positiivista palautetta kukaan ei varmasti saa liikaa! 🙂

-Rya

Olen viime aikoina seurannut paljon sivusta ja myöskin keskustellut ihmisten kanssa siitä, kuinka ihmiset eivät todella käsittele tai kohtaa tunteitaan. Tai se, kuinka käsittelemättömien tunteiden käsittely tulee aina ennemmin tai myöhemmin vastaan elämässä. Omaan toimintaamme, itsemme ja toisten ihmisten kohtelemiseen tunteiden käsittelemättömyys heijastuu väistämättä. Tunteiden kohtaamattomuus aiheuttaa meissä epärehellisyyttä itseämme kohtaan ja samalla muita kohtaan, sillä ainut tapa paeta omia käsittelemättömiä tunteita on valehdella itselleen niistä ja toimia itseään vastaan. Jos olisimme tunteistamme rehellisiä itsellemme ja muille, niin joutuisimme ne silloin kohtaamaan. Helppo esimerkki on, että jotakin ihmistä on kohdeltu huonosti aiemmassa suhteessa ja hän kokee oikeutetuksi seuraavassa suhteessa uutta ihmistä kohtaan käyttäytyä myös jollain tavalla huonosti. Vaikkei hänellä todellakaan ole siihen oikeutta. Mutta tunteidensa käsittelemättömyys on tuonut hänen aiemman suhteen luurangot uuteen suhteeseen.

Se, että ihmiset kykenisivät ja olisivat rohkeita tänäpäivänä olemaan itselleen rehellisiä ja sitä myöten myös muita kohtaan, niin vältyttäisiin monilta epäselvyyksiltä ja särkyneiltä sydämiltä, jotka toistavat pahaa oloaan ketjureaktioina seuraaviin. Vastuu on aina kahdella ihmisellä kommunikoinnissa siinä kohtaa, kun molemmat ovat avoimia ja rehellisiä. Niin emme ole vastuussa kuin omista tunteistamme, emme toisten.

Liikaa minusta ihmiset lukevat muita mielummin ”rivien välistä”, kuin riveiltä, jotta saisivat sanat paremmin vastaamaan omaa mieltään, toiveita tai odotuksiaan. Jotenkin meidän on vaikea samalla hyväksyä asioita, jotka tuottavat meissä itsessämme ikäviä tunteita. On ne sitten pettymys, viha, katkeruus, suru jne., mutta nämäkin tunteet ovat nimenoman myös tunteita, jotka ovat ihan yhtä oikeutettuja ja jokaisen koettava läpi, samalla tavalla kuin positiivisetkin tunteet. Ne tekevät meistä ihnihimillisiä ihmisiä. Tunne menee ohi aina ja tunteen läpikäyminen on meille tosi pelotavaa ja siksi mielummin keksimme keinoja paeta niitä, jottei niitä tarvitsisi kohdata oikeasti. Pelkäämme omia reaktioitamme ja yritämme padota tunteemme sisällemme. Aikamme pystymme niin tekemään, kunnes ”möykky” rinnassa käy sietämättömäksi.

On muistettava, että ei ole vääriä tunteita olemassa tai meidän olisi yritettävä kieltää itseltämme jotkin tunteet. Jokainen tunteemme on oikea. Negatiivisten tuntenteiden läpi käymiset eivät tee meistä heikkoja, vaan pikemminkin vahvempia ihmisiä. Se kuinka tunteiden kanssa me puhumme ja toimimme, niin siitä me olemme kyllä vastuussa.

Ihmisten kanssa kommunikoinnista en halua, saatika jaksa tehdä vaikeaa tänäpäivänä enää. Jos haluan jotain, niin sanon. Jos minusta tuntuu joltain, niin kerron. Yksinkertaista. Ei tarvitse miettiä tai pohtia yhtään turhaan ja kuluttaa itseään. Ei ole ollut, ei todellakaan minulle. Miksikö? Pelkäsin vastauksien synnyttämiä tunteita! Tänäpäivänä tavoitan viikoittain vieläkin itseni tästä ja saan harjoitella tätä tosiaan päivittäin, vaikkakin olen pitänyt itseäni aina suorana ihmisenä.

Kun joku vaastaa tänäpäivänä jotain, niin minä olen antanut vastuun sanoistaa muille ihmisille niin, että sen mitä minulle vastataan, on minulle kirjaimellisesti tosi. Minun ongelmani, murheeni tai vastuuni ei ole se, jos joku muu ei kykene rehellisyyteen.

Se ei ole minulta pois, jos joku ei halua olla minun seurassani, kun olen oma itseni. Se ei myöskään tee näistä ihmisistä yhtään huonompia tai parempia. He eivät vaan ole minua varten. Yhtälailla minullakin, niin kuin meillä jokaisella on oikeus päättää omasta seurastaan. Päinvastoin omana itsenäni kulkien ympärilleni muodostuvat sellaiset ihmissuhteet, jossa on hyvä olla ja hengittää, kun minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.

Rehellisyys itselle & muille on ainut tie omaan onneen. Olemalla rehellisesti oma itsensä!

-Rya

Minulla meni kauan käsittää, että ei kukaan muu meitä satuta niin paljon, kuin me itse satutamme itseämme. Toki ihmiset loukkaavat, voivat kohdella huonosti tai satuttaa, mutta miksi me sallimme sen? Emmekö ole silloin osa syyllisiä itse, jos kerta toisensa jälkeen sallimme jonkun satuttaa meitä? Me itse olemme vastuussa aikuisina ihmisinä itsestämme ja meidän on tehtävä rajat sille, kuinka annamme muiden kohdella meitä. Eli ei siis rajoja muille, vaan itsellemme! Ja nämä rajathan ovat sellaiset, joista meidän itsemme on pidettävä kiinni. Jos jokin asia  loukkaa meitä jatkuvasti ja emme pysty itse sitä hyväksymään, niin silloin meidän on itsemme tehtävä muutoksia, eikä vastuutettava muita meidän hyvinvoinnista.

Tässä kohtaa emme itse kykene enää välittämään ja rakastamaan itseämme, emme koe ansaitsevan mitään parempaa ja vastuutamme ympäristömme määrittämään sen, mitä me ansaitsemme. Eikö siinä kohtaan ole aika rikkinäinen minäkuva kyseessä. Ja ainoa ihminen, joka kykenee tämän kelkan kääntämään, on ihminen ihan itse ei kukaan muu. Useasti se, että annamme muiden kohdella itseämme huonosti aiheuttaa sen, että mekään emme enää kykene kohtelemaan heitä sen paremmin takaisin. Tähän yleensä sokaistuu itsekin, eikä kykene näkemään omaa osuuttaan. Tämä ei välttämättä näy teoissa muita kohtaan, vaan asenteessa ja puheissa sekä arvostuksen ja kunnioituksen puutteessa läheisiämme kohtaan.

Usein kuulen puhuttavan katkeran makuisia elämän tarinoita ja siitä, kuinka vaan heitä on elämä sekä ihmiset kohdelleet huonosti, mutta usein tarinoista unohdetaan ja suljetaan oma osuus pois kokonaan. Helpompi on sysätä kaikki vastuu omasta elämästä toisen niskaan ja leikkiä uhria, sen sijaan, että ottaa vastuun omasta osastaan. Tästä omasta osuudesta kysyessä kuulee usein ne sanat: ”Mutku” ja ”Sitku”. Toki elämässä käy asioita, jotka eivät ole itsestään kiinni, mutta se, kuinka asiat ja tunteet itse käsittelee ja jääkö tunteisiin kiinni, niin siitä vastuu on aina ihmisellään itsellään. Tietenkin jokainen käy itsesäälin ja säälin tunteissa sekä nekin on tunnettava läpi, mutta ne on mielestäni myrkyllisimpiä ja niihin juuttuminen sairastuttaa ihmisen. Ilman niitäkin ihminen kykenee olemaan empaattinen ja inhimillinen ihminen, mutta itselleni elämässä nämä ovat olleet myrkillisimpiä tunteita.

Olemme myös vastuussa omasta mielestämme ja siitä, haluammeko ruokkia mieltämme negatiivisilla vai positiivisilla ajatuksilla. Toki elämä kuljettaa meitä ja eteemme tulee niin positiivisia kuin negatiivisiakin asioita ja sitä myöten myös tuntemuksia. Mutta eikö elämä kuitenkin ole aika pitkälti hyvinkin normaalia ja tasaista? Miksi ihan normaalinakin päivänä, kun mitään erityistä ei ole sattunut tai tapahtunut tässä hetkessä annamme mielemme veetää negatiivisuuden puolelle? Mehän itse silloin satutamme itseämme! Myös turha murehtiminen, kauhuskenaarioiden läpikäyminen mielessä eri asioista on turhaa itsensä satuttamista ja huonoa mielen virittämistä. Miksemme anna vaan asioiden sujua painollaan ja luota elämään? Vaikka murehtisimme ja kävisimme kauheimmatki kauhuskenaariot päässä läpi, niin silti mitä ikinä tapahtuukin, niin asiat tuntuvat silti aivan yhtä pahalta. Eli tämä murehtiminen on todellakin turhaa ja itseään kuluttavaa! Sillä mikään ei oikeasti ole meidän käsissämme, asiat menevät juuri niin kuin niiden kuuluukin mennä. Ja onnemme tiellä ovat ne odotukset!

Rohkeutta on heittäytyä elämään joka päivä avoimin mielin. Uskaltaa antaa asioiden tulla eteesi ja antaa itsesi nauttia elämästä. Antaa elämän kuljettaa itseä juuri sillä tavalla, kuin sen on tarkoitus kuljettaa. Keneltä se on pois, jos en anna itseni nauttia juuri tässä hetkestä? Vain ja ainoastaan minulta itseltäni. 🙂

-Rya

Paljon puhututtanut aihe viime aikoina on erovanhemmuus. Itselleni tämä aihe on tällä hetkellä hyvinkin ajankohtainen ja olen paljon muuttanut omiakin ajatuksiani tästäkin aiheesta matkan varrella, kun itse on tätä elämää nyt päässyt kokemaan. Valitettavasti usein ihmiset ovat kykenemättömiä tänäpäivänä liiankin usein hyvään erovanhemmuuteen ja usein ainoa syyt tähän ovat vanhemmilta oma itsekkyys ja katkeruuden tunteet, mikä on ihan inhimillistä ja varsinkin alkuun. Erovanhemmuuskin on harjoiteltava ja eihän Roomaakaan rakennettu vuodessa. Usein vanhemmilla omat tunteet tekevät kykenemättömyyden toimimaan lapsen parhaaksi erotilanteissa, toki eron alkutaipaleella tämän vielä ymmärtääkin, kun vanhemmat ovat elämässään uuden äärellä molemmat ja tunteet ovat kaikkien käytävä läpi ja on paljon hyväksyttäviä asioita. Kun eroaa ilman lapsia, niin voi olla helpompi irrottautua toisesta ihmisestä. Mutta varsinkin pienten lasten kanssa yhteydenpito tulee olemaan tiivistä lapsen kanssa, kun lapsella ei vielä ole omaa puhelinta ja on tuettava lapsen yhteydenpitoa toiseen vanhempaan. Tällöin varsinkin onkin hyvin tärkeää käydä eroprosessi ja omat tunteet läpi, jolloin itsellä löytyy kyky toimia lapsen parhaaksi. Tunteiden käsittelyn ei tarvitse tarkoittaa, että haluaisi edelleen olla toisen kanssa yhdessä. Mutta oli eron syy mikä tahansa, niin on tärkeää käydä eron tuomat tunteet läpi ja hyväksyä ero, jotta elämässä itse pääsee eteenpäin.

Eroon liittyviä tunteita on usein pettymys ja suru. Uskon, että kukaan ei vakavaan suhteesseen ryhdy ajatuksella, että eroamme kuitenkin ja suhteen aikana ajatus on ollut aina jakaa toisen kanssa asiat loppu elämän, niin varmasti siksi eron tuomat tunteet voivat olla hyvinkin sekavat, vaikka päätös on ollut oikea. Vaikka me päädyimme eroon yhdessä. niin silti olin ero hetkellä tosi pettynyt, niin itseeni, kuin ex-puolisoonikin. Olen ollut aina ihminen, joka ei luovuta helpolla! Mietin, miksi me ei vaan kyetty parempaan ja olin tosi surullinen lapsemme vuoksi, kun emme pystyneet hänelle ehjää perhettä tarjoamaan. Kannoin myös itse syyllisyyttä erosta lasta kohtaan ja lapsen kysymykset sivalsivat alkuun tosi lujaa rintalastan alle. Tässäkin hetkessä omien tunteiden ymmärtäminen auttoi minua ymmärtämään ja hyväksymään eron sekä sen, että me teimme varmasti molemmat parhaamme omien kykyjemme mukaan ja se riitti. Myös tänäpäivänä näen, että me saimme paljon yhdessä hyvää aikaa ja tosi mahtavan pojan, joka meille molemmille on tärkein. Alku ottaa erotilanteessa aina aikaa ja kipuilua varmasti on, kun molemmat käsittelevät eroa omalla itselle sopivalla tavallaan. Mutta itse uskon, että me saamme erovanhemmuuden toimimaan varmasti hyvin ja meistä molemmat ottavat vastuuta lapsen hyvinvoinnista. Itse toivon, että pystymme lapsen sujuvaan liikutteluun ja olemaan molemmat yhtä lailla lapsen elämässä läsnä. Toivon myös, että  kun ex-puolisoni elämään tulee joku päivä uusi kumppani, niin hän tulisi olemaan tasapainoinen ja mukava tyyppi pojalleni, joka tukisi ja hyväksyisi ex-puolisoni vanhemmuuden sekä poikani tulisi mahtumaan heidän elämäänsä hyvin ja yhteistyömme sujuisi hyvin. Luotan tässä ex-puolisoni arviointi kykyyn ja esittelee sellaisen ihmisen lapselle, josta oikeasti hän tykkää. 🙂

Ymmärrän senkin, että uusilla kumppaneilla on myös hyväksyttävää siinä, että meillä on yhteinen lapsi ja hyväksyminen on silloin haastavaa, jos uusi kumppani ei ole varustettu terveellä itsetunnolla. Ja ymmärrys siitä kuitenkin, että vaikka meillä on yhteinen lapsi, niin meillä on omat elämät, jotka eivät kuulu toisillemme enää. Vain ne asiat kuuluvat molemmille, joissa on kyse lapsesta ja lapsen hyvinvoinnista. Tässä valitettavasti usein törmää siihen, että tätä käytetään hyväksi ja surullisimmissa tapauksissa lapset joutuvat vanhempien aseiksi ja vallan käytön välineiksi. Ja niin ei missään tapauksessa saisi käydä! Sen vuoksi itse näen ja tavoittelen hyvää erovanhemmuutta, jonka ajan kanssa saa rakennettua. Ex-puolison kanssa lapseen kohdistuvat asiat tulisi hoitaa, kuin ystävät hoitavat. Ystävyyteenkin kuuluu eri mielisyydet välillä, mutta ne keskustellaan ja ratkaistaan yhdessä sekä löydetään kompromissit. Löydetään kunnioitus ja arvostus molemmin puolin, niin että jaetaan enää vain lapseen liittyvät asiat.

Myös kahden ihimisen ero vaikuttaa ympärillä oleviin perheenjäseniin, kun on ollut tiivis perheyhteisö lapsen myötä. Se, että vaikka kaksi ihmistä eroaa, niin sen ei tarvitse vaikuttaa ympärillä olevien elämään tai heidän kanssa tekemisissä olemiseen. Lapsella on oikeus yhtälailla säilyttää hyvät suhteet molempiin isovanhempiin sekä molempien perheenjäseniin. Kun aikuiset hoitavat asiat hyvin ja mallikkaasti, niin lapselle läheiset ihmissuhteet pysyisivät samanlaisena ja tasapainoisina. Ero voi tuottaa myös tunteita lähimmissä perheenjäsenissä yhtälailla ja heillä on samalla tavalla hyväksyttävää, että asiat eivät menneetkään, niin kuin olivat toivoneet. Siksi on myös hyvä muistaa olla armollinen, niin itsellekkin kuin muillekkin ja annettava ajan hoitaa myös asioita.

Kun molemmat vanhemmat ovat läsnä lapsen elämässä, niin ei uusia kumppaneita tulisi ajatella uhkana. Lapselle oma isä ja äiti ovat aina ne oikeat vanhemmat. On lapselle vain etu, että molemmat vanhemmat voivat hyvin ja on turvallisia välittäviä aikuisia ympärillä, niitä ei koskaan ole tässä maailmassa liikaa. Se, että vanhemmat hoitavat lapseen kohdistuvat asiat ystävinä auttaa myös lapsen kuuntelemisessa ja seuraamisessa jokaisessa kehitysvaiheessa, kun molemmat vanhemmat eivät ole tarkkailemassa lasta koko ajan. Etävanhempikin voi olla hyvä vanhempi. Joskus toinen vanhempi voi olla etäällä, mutta tänäpäivänä on helppo pitää yhteyttä. Se, että joka päivä kysyy lapselta kuulumiset vaikka videopuhelulla ja kuuntelee, niin voi lapselle merkitä aivan mahdottoman paljon sekä merkitä, että toinen vanhempi ei häntä ole millään tavalla hylännyt ja näin saa pidettyä lapsen kanssa suhdetta yllä, kun ei pysty ollemaan aina läsnä. En väitä, että se olisi sama asia kuin läsnä olo koko ajan. Lapsen tunteet ja tarpeet on aikuisten kyettävä ottamaan huomioon myös erossa. Kun ero on sopuisa, niin tämä toki on helpompaa silloin.

Eron myötä vanhemmuuden eteen on tehtävä enemmän töitä. Aina perheessä ei välttämättä ole mennyt vastuut tasapuolisesti yhdessä olon aikana lapsiin liittyen ja eron myötä molemmat vanhemmat joutuvat ottamaan vastuuta vanhemmuudesta enemmän. Tämä osaltaan saattaa joskus olla syy, jolloin tulee näkemyseroja vanhempien välillä. Tai se, että vanhemmat tulevat yhtäkkiä jakamaan lapsen ajan ja molemmat haluaisivat olla lapsen seurassa mahdollisimman paljon. Mutta ero tuo vastaan taas hyväksynnän tilanteeseen, että on ryhdyttävä kompromisseihin ja yhteistyöhön.

Tässä on linkki tuttavani tarinasta, jossa todella kaikilla on hyvä olla:

http://starbox.fi/pullukastapersonaltraineriksi/elamaa-f-uusioperheessa

Itse olen tänäpäivänä kiitollinen ex-puolisolleni pojastani ja siitä, kuinka hyvin meidän tiimityö sujuu lapsen kanssa tänäpäivänä. Vaikka me emme saaneet meidän suhdetta toimimaan, niin ehkä me sitten onnistumme hyvin erovanhemmuudessa! 🙂

Elä & Anna toisen elää!

-Rya