Puhu, Luota & Tunne

Itsetutkiskelun matkalla

Kuukausi: huhtikuu 2018 Page 1 of 2

Omat rajat

Omien rajojen pohtiminen ja niiden määrittäminen on ollut kaikessa hyvin helppoa. Olen tiennyt aina, mikä on minulle ok ja mikä taas ei. Mutta omista rajoistani kiinni pitäminen onkin ollut jo vuosia minulle erittäin haastavaa, varsinkin läheisilleni. Sanat “Ei käy” ovat olleet haastavia tai joillekin läheisillesi ne olivat jo menettäneet merkityksensä, kun en osannut itse pitää rajoistani kiinni kuitenkaan. Eli minulla ei enää rajoja ollut. Läheiset luottivat jo, että kyllä minä hoisin, vaikka yritin kuinka sanoa vastaan.

Olen luonteeltani erittäin vastuuntuntoinen ja minulla ei luonne anna periksi jättää tekemättä sovittuja asioita, hoidan ne vaikka pää kainalossa, jos olen luvannut. Kun joku toinen olisi saattanut esim. oksennustaudin tai ihan ymmärrettävän syyn vuoksi soittaa ja perua. Mutta minullehan minun maailmassani tällainen ei ollut mahdollista, tai ehkä muille oli, mutta ei todellakaan minulle. 😀

Kun toimin vastoin rajojani, toimin samalla itseäni vastaan ja joka kerta, kun rikoin omat rajani, niin kadotin vain enemmän itseäni. Hyvä simppeli esimerkki, minusta normaali arjessa, kun en osannut pitää omista rajoistani kiinni:

Tuttavani kysyy minulta, onnistuuko seuraavana päivänä ulkoiluttaa hänen koiransa, jossain vaiheessa päivällä, kun hänelle on tullut tuplavuoro töihin. Pohdin mielessä; “Voi kettu, miksi sen piti juuri minua pyytä, eikö se nyt olisi voinut pyytää, jotakin toista.” (Miksi syyllistän mielessäni, jo häntä, kun en itse osaa sanoa “Ei minulle huomenna nyt vaan sovi.”?!) Pohdin myös mielessäni, että oikeasti en kyllä millään huomenna enää ehtisi koiraa käyttämään, mutta jos oikein järjestän uusiksi koko oman aikatauluni ja hieman lisänä joudun vielä vaivaamaan muita perheenjäseniä, jotta kykenen auttamaan hänen koiransa kanssa, niin sitten saisin onnistumaan. Sen sijaan, että hänelle olisi varmasti riittänyt vastaukseksi: “Valitettavasti, minulle ei huomenna millään sovi.” ja asia olisi ollut sillä selvä, niin minä vastaan vasten omaa sisäistä ajatustani ja tunnettani: “Eiköhän se jotenkin järjesty!”. Ja hoidan seuraavana päivänä koiran ulkoilutuksen ja pään sisälläni jupisen itselleni: “Tajuaako se yhtään, kuinka paljon minulle tuli tästä vaivaa oman aikatauluni kanssa ja olisi kyllä voinut kysyä joltakin muulta tässä apua, jne.” Kun päivän päätteeksi tuttavani sanoo minulle: “Kiitos, paljonko olen velkaa sinulle tästä vaivasta?”. Minä vastaan kaiken kukkuraksi takaisin: “Ei-ii siitä paljoa vaivaa ollut, ihan mielellänihän minä autoin.”. Mitä ihmettä kysyn taas itseltäni kaiken jälkeen?! Oisin voinut edes bensarahat pyytää, mutta en kyennyt missään kohtaa itse kertomaan rehellisesti, mitä ajattelin tai tunsin, missään kohtaa. Eikä tämä todellakaan ollut tuttavani vika tai hän vastuussa minun tunteistani, jos en itse kyennyt ottamaan niistä vastuuta!

Tässä on hyvä esimerkki siitä, kun ei osaa pitää omista rajoistaan kiinni ja sanoa, kun jokin asia ei vaan sovi sinulle. Ei meidän tarvitse kenellekään selittää, miksi ei sovi jokin tai emme tarvitse hyväksyntää keneltäkään meidän rajoillemme tai tunteillemme. Me määrittelemme ne itse ja pidämme niistä kiinni, emmekä voi aina olla mieliksi muille, itseämme vastaan. Jo se, että olemme väsyneitä, on tarpeeksi hyvä syy kieltäytyä. Olemme aikuiset ihmiset vastuussa itse itsestämme, ei kukaan muu. Terve itsekkyys on opeteltava jokaisen. Myös usein pelkäsin määrittää rajojani, kun vihasin konflikteja ja pääsin monesti näin helpommalla tai luulin ainakin niin! 😀 Kun rajoja ei oikein ole ollut missään ja kun niitä ryhtyy itselleen laittamaan, niin luonnollista on ja ymmärrettävääkin, että ihmisiltä saattaa saada voimmakkaamman reaktion, kun eivät ole tottuneet, että sinulla onkin yhtäkkiä sanavarastossasi sanat: “Ei käy.”.

Rajojemme määrittämiseen kuuluu muuan muassa myös se, kuinka meitä kohdellaan. Kuinka sallin ihmisten minulle puhuvan, jne. Meidän on jokaisen kerrottava itse, mikä on meille ok ja mikä ei ihmissuhteissamme. Esimerkiksi jos sinulla on perhe ja puoliso viettää mielummin vapaa-aikansa omien menojensa parissa illat ja viikonloput, kuin perheen kanssa ja sinä koet itsesi jatkuvasti yksinäiseksi ja pettyneeksi suhteeseesi. Tietenkin joka kerta pettymysksen ja laiminlyönnin tullessa sinun on aina hyväksyttävä tilanne, jottet pilaa omaa sen hetken vapaa-aikaasi, mutta olet jo vuosia vain hyväksynyt vasten omia rajojasi, vaikket ole lukuisista pyynnöistä ja tuntemuksiesi kertomisesta huolimatta saanut toista yhtään muuttamaan omaa käytöstään. Missä on tällöin vika? Siinä, että minä en ole kyennyt pitämään omista rajoistani kiinni. Omista rajoista kiinni pitämisellä tarkoitan tässä kohtaa sitä, että jos jokin asia ei miellytä sinua itseäsi ja et enää kestä olla suhteessa jossa olet yksin, niin ainut kehen voimme vaikuttaa on itseemme. On hyväksyttävä, että toista ihmistä emme pysty muuttamaan ja toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin hän on, voimme ainoastaan kertoa, miltä meistä tuntuu toisen käytös, mutta sille emme mahda mitään, kuinka toinen käyttäytyy tai toimii. Vastuu on tietenkin hänellä omasta toiminnastaan.

On myös hyvä muistaa, että näitä rajoja ei aseteta muille aikuisille lähellä oville ihmisillemme, vaan itsellemme! Kerrot, jos jokin sinuun vaikuttava / liittyvä asia ei ole sinulle ok (omat rajasi) tarvittaessa ja hän voi itse tietenkin päättää ja toimia, kuinka hän haluaa, mutta sinun on pidettävä itse kiinni omista rajoistasi ja annat vastuun puolisolle omista valinnoistaan. Monesti pyrimme vaikuttamaan läheisiemme käytökseen kontrolloivasti ja aina tällöin itsekkäästä syystä, kun emme haluaisi menettää heitä ja rikomme siitä syystä omia rajojamme, sietämällä toiselta asioita toistuvasti, joita emme oikeasti hyväksyisi, jos emme saa toista toimimaan haluamallamme tavalla ja pysymään meidän rajoissamme. Elä ja anna toisen elää! Jos kahden ihmisen rajat eli ajatusmaailma eivät kohtaa, niin silloin on hyväksyttävä ja irrottauduttava suhteesta. Muiden ihmisten on varmasti hankala kunnioittaa ja arvostaa ihmistä, joka ei osaa pitää kiinni omista rajoistaan ja tällaisen ihmisen sekä sen tarpeet on helppo “kävellä yli”, kun ei se ole niitä koskaan kunnolla osannut ilmaistakaan. Kukaan muu ei voi  kunnioittaa tai arvostaa meitä, ennen kuin me kunnioitamme ja arvostamme itse itseämme! 😉

Se, että pyrin tänäpäivänä pitämään kiinni omista rajoistani, ei tarkoita muuta, kuin sitä, että pystyn tänäpäivänä kunnioittamaan ja arvostamaan itseäni sekä pitämään huolen, että en itse loukkaa itseäni enää sekä kunnioitan ja arvostan tällöin myös muita ihmisiä jo oman toimintani kautta.

-Rya

 

 

 

Omat odotukset onneni tiellä

Uskon, että minun onneni tiellä on olleet usein miten omat odotukseni. Kuinka monesti olenkaan jo päivällä pohtinut valmiiksi täydellistä ihanaa hetkeä lapseni kanssa, järjestänyt mukavaa askartelutouhua illaksi ja kuvitellut jo mielessäni, kuinka kivaa meillä onkaan illalla. lapsi onkin ollut todella väsynyt tarhapäivästään ja sitä ei olekaan pätkän vertaa kiinnostanut minun kanssa askartelupuuhat, vaan kiukunnut ja riidellyt minulle koko illan omaa väsymystään ja mistään ei tullutkaan mitään. Tai olen varannut matkan ja katsonut kuvia hotellista sekä kuvitellut jo hotellin täydellisyyden kuvista, kuinka kaikki on aivan priimaa. Kun saavun kohteeseen, niin kuvat ovatkin antaneet (näin yleensä käykin) paremman kuvan hotellista, mitä oikeasti se todellisuudessa onkaan. Molemmissa esimerkeissä itse tuotan itselleni odotuksilla suurimman pettymyksen, ei kukaan muu!

Kun emme odota ja kuvittele kaikkea etukäteen, niin saatammekin yllättyä positiivisesti tai ainakaan emme voi pettyä, kun meillä ei ole odotuksia, vain yllättyä positiivisesti ja nauttia elämästä kaikkinen hyvine ja huonoine hetkineen! Se on elämää! Nämä odotukset ovat usein myös ihmisillä, jotka yrittävät kovasti kontrolloida asioita, joita emme vaan kykene kontrolloimaan. Emme voi kontrolloida toisen ihmisen tunteita, edellisessä esimerkissä lapsemme tai toisessa sitä, mitä ylipäätään matkallani koen tai minkälaista siellä tulee olemaan. Yleensä tulen kokemaan parhaimpia hetkiä ja eniten nauttimaan asioista silloin, kun en ole osannut odottaa tai en ole luonut minkäänlaisia suuria odotuksia. Tällä en tarkoita, että meidän tulisi myöskään ryhtyä pessimistiksi, en ollenkaan. Silloin menisimme ääripäästä ääripäähän taas, vaan kultaisen keskitien hakeminen tässä olisi suotavaa.

Myös hyvä erilaisempi käytännön esimerkki odotuksista parisuhteessa: Nainen istuu illalla sohvalla ja mielessään toivoo, että: “Voi kun tuo juntti tajuaisi välillä television sijaan katsoa hetken minua, antaa hieman huomiota ja tulla halaamaan toiseen päähän sohvaa.” Tunnin kuluttua nainen on jo niin turhautunut ja lähtee jopa jo loukkaantuneena sohvalta mielenosoituksellisesti tuhahtaen, kun ei saanut huomiota. Oliko naisella oikeasti syytä tuohtua tässä puolisoonsa?! No, ei tietenkään ollut! Eihän se mies osaa ajatuksia lukea. Tilanne olisi voinut heti ratketa ihan kivastikin, jos nainen olisi avannut suunsa ja pyytänyt mieheltään huomiota sekä kertonut haluavansa kainaloon. Tässäkin odotukset olivat kylläkin eri tavalla onnen tiellä!

Tänään en odota päivältä yhtään mitään, vaan annan sen tuoda hetket eteeni ja nautin kaikesta, mitä tämä päivä minulle antaa! 🙂

-Rya

Armollisuus itselleen & läheisilleni

Olen ollut aika karsea vaatimaan itseltäni asioita. Olen kova tyttö ollut tekemään to-do-listoja ja pysähtymään tai huokaisemaan aina, kun kaikki tehtävät listalta oli viivattu yli. Listat olivat alkuun ihan “normaaleja”, eli töissä muistamiseen tarkoitettu check-lista tyyppinen apuväline. Minulla se muodostui lopussa jo lähinnä itseni “orjapiiskurointiin” ja listan asiat eivät olleet edes kohtuullisia toteuttaa siinä ajassa, kuin itseltäni niitä odotin. Mutta pidinhän itseäni “yli-ihmisenä” suorittamiseen, niin eihän se ollut edes paha! 😀 Kaikki asiat olivat minusta aina vain ratkaistavissa ja kaikki ongelmat vain hidasteita. Kunnes minulle tuli vastaan asia, jota en vaan kyennyt ratkaisemaan! Se, että tällainen luupää pystyi nöyrtymään itselleen, otti hetken aikaa.

Kuvitelkaa, kuinka suuret luulot ihmisellä on oltava omista kyvyistään ja itsestään, jos kuvittelee, että kaiken hän kykenee aina ratkaisemaan? Tykkään edelleen sanonnasta: “Tyhmä saa olla, muttei ylpeä”! Väitän, että oma todellisuuden taju alkoi olla tässä kohtaa jo vähintään hämärä! Minunkin oli nöyrryttävä ennen pitkää, kun kohtasin ongelman elämässäni, jota en voinut ratkaista. Ja hyväksyttävä se, rimpuilin kyllä kaikin voimin vastaan ja ennen tuota asian oikeasti hyväksymistä en ollut täysin nöyrtynyt itselleni.

Kaikki nämä asiat kulkevat itselleni omassa käyttäytymisessäni niin jotenkin käsi kädessä, että on vaikea erottaa, niitä aina puheessa keskenään. Se kuinka kohtelin itseäni ennen, kuinka ajattelin itsestäni sekä mitä vaadin itseltäni oli täysin kohtuutonta. Tiesin monesti, että laiminlyön itseäni, mutta luulin todella kohtelevani ja olevani läheisille vain hyvä! Mutta kyllä ajatus siitä, että on rakastettava, kunnioitettava ja arvostettava itseään ensin, ennen kun kykenee antamaan rakkautta ja huolenpitoa läheisilleen pitää paikkansa. Kun olen vaatinut itseltäni paljon, niin olen myös samalla vaatinut läheisiltänikin!

Armollisuus itseään kohtaan on todellakin harjoiteltava. Tottakai, asiat mitkä on tänään pakko hoitaa, niin on hoidettava ja vastuu kannettava, mutta kaikkea ja koko elämää ei tarvitse tänään ratkaista ja pitää kuunnella omaa jaksamista sekä omia tarpeitaan tänäpäivänä. Jos olen väsynyt, niin voin levähtää, kukaan muu ei minulta oikeasti vaadi ylisuorittamista! Itse tarkkailen tänäpäivänä, että en tekisi enää asioita “hampaat irvessä”, silloin yleensä olen mennyt jo itseni kanssa metsään. Tämä sama myöskin pätee omaan kommunikointiin ja tunteiden tuntemiseen sekä virheisiin elämässä. En enää halua soimata itseäni eilisen virheistä. En enää halua soimata itseäni, kuinka minun olisi pitänyt toimia toisin tilanteissa aiemmin, sillä olen niissä aiemmin toiminut sen päivän ymmärryksen ja ajatusmaailmani mukaisesti ja minäkin olen inhimillinen ihminen. En enää halua ruoskia itseäni “vääristä” tunteista, sillä kaikki tunteeni ovat oikein. En enää yritä kontrolloida kaikessa itseäni, vaan haluan suhtautua itseäni kohtaan tänään lempeydellä. Nämä kaikki aiemmat sopivat myös ajatteluun läheisiämme kohtaan, meidän on heitä kohtaan myös oltava armollisia, hyväksyttävä heidät sellaisina, kuin he ovat sekä lopetettava heidän tekemisiensä kontrollointi. Hekin ovat vain inhimillisiä ihmisiä! Anna tänään itselleni ja läheisilleni anteeksi virheet. Eilinen on mennyt, sitä ei voi muuttaa. Tänään voin tehdä asiat toisin ja jokainen aamu on meille uusi mahdollisuus!

Olen tänäpäivänä arvokas ihminen ja elämäni tärkein ihminen itselleni. Kun minä voin hyvin, niin minun poikani voi hyvin! Tänään en katso muita enää ylös- tai alaspäin, vaan olen samalla viivalla muiden kanssa! 🙂

-Rya

Vastuu omista sanoista ja teoista tänäpäivänä

Olen ollut itse niin solmussa tunteideni kanssa, etten niitä ole osannut tai kyennyt edes aiemmin kunnolla käsittelemään. Olen ollut mestari painamaan oikeat tunteeni syvälle sisälleni ja niistä oli kasvanut vuosien varrella sellainen suuri epämääräinen “möykky” sisälleni, että oli edes vaikea kertoa, mikä tunne siellä milloinkin oli päällimmäisenä. Nyt olen sen reilun vuoden kuorinut tunteitani esille ja riisunut suojiani kerros kerrokselta. Vuosi sitten ensimmäinen tavoitteeni oli uskaltaa olla “heikko” eli minun mittarissa aidosti näyttää tilanteissa omat tunteeni. Minulle oli rakennettu sisääni vuosien aikana ajatus: “Elä näytä heikkouksiasi kenellekään, jottei kukaan pysty sinua satuttamaan!” Tämä tarkoitti minun mittapuussani ja aiemmassa ajatusmaailmassani sitä, että jos näytin tunteeni, niin olin mielestäni heikko!?

Tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen ei tee ihmisestä heikkoa, päinvastoin tänäpäivänä koen, että niistä puhuminen ja niiden näyttäminen tekee minusta vahvemman ihmisen. Jo se, että opin kuuntelemaan itseäni ja kertomaan, miltä minusta oikeasti tuntuu, on minulle ollut haastavaa. Kai se nyt on ollut haastavaa, kun ei ole itseään oikeastaan vuosiin kunnolla tuntenut. On mennyt vain elämän kuljettamana ja ei ole pysähtynyt kuuntelemaan ollenkaan itseään. Olen suorittanut elämääni jo vuosia. Miksi? Kaikessa ajattelin, että näin asioiden kuuluu vaan mennä. Haaveita on tullut ja mennyt, osaa tietenkin toteuttanutkin omien sen hetkisten kykyjen mukaan, mutta niiden “maaliin asti” viemiseen on aina kuulunut sanat joko “Mutku” tai “Sitku”!? Tänään ne eivät enää kuulu sanavarastoon ja on ryhdyttävä kuuntelemaan itseään ja on toimittava, niin kuin tuntuu.

Minun tunteista puhuminen läheisimmilleni riitatilanteissa on ollut rumaa, kun en kyennyt tai osannut ennen puhua kuin tunteella, enkä oikeasta tunteesta. Kun puhuin tunteella, niin suuni oli ruma ja jälki sen mukaista. Eniten silloinkin satutin itseäni, kun en todellakaan halunnut puhua niin rakkailleni. Tänäpäivänä riitatilanteen tullen yritän keskittyä kertomaan ja kaivamaan, miltä minusta tuntuu ja riisua aseeni, jotten enää toista vanhaa kaavaani. Yritän olla haavoittuvainen ja kertoa, jos toisen sanat satuttaa tai itken, jos itkettää. Toisessa usein herää joko suurempi viha, kun en pysy enää riidan aiheessa tai ei halua/kykene kuuntelemaan, miltä minusta se hetki tuntuu. Mutta sen tunteesta avoimesti ja rehellisesti puhumisen teen itseäni varten ennen kaikkea ja pyrin tänäpäivänä olemaan itseäni kohtaan lempeä, en halua enää itse satuttaa itseäni yhtään enempää. Tähän tarvitsee myös opetella hyväksymään omat tunteensa ja sallimaan ne. Omat tunteet eivät ole koskaan väärin. Kun aloittaa lauseen sanoilla: “Minusta tuntuu…” Ei voi mennä kovin metsään.

Koen myös tänäpäivänä, että olemme aikuiset ihmiset vastuussa sanoista ja teoistamme, emmekä voi aina mennä sen taakse, että olin vihainen sinulle tai että loukkasit minua. Ei minulla tai kenelläkään muullakaan sen enempää ole oikeutta sanoa asioita, joita ei tarkoita. Nämä asiat ovat yleensä riitatilanteissa sanottuja lauseita ja sanoja, joiden tarkoitus on vain ollut satuttaa ja sivaltaa toista arkoihin kohtiin, jotka me lähimmäisistämme tiedämme. Ne usein ovat sanottu vihapäissään ja usein miten niitä ei olla edes tarkoitettu. Mutta nämä sanat painavat meillä sanojilla ja sanojen kohteilla kuitenkin mukana koko elämän ja rikkovat sitä meidän “minä kuvaamme” kovasti.

Vaikka sanotut asiat käydäänkin läpi ja niiden tarkoitusperän todenmukaisuus, niin silti tällainen riiteleminen ja kommunikointi vie ihmissuhteelta luottamuspohjaa puhumiselta, luottamiselta ja tuntemiselta. Se on kallis hinta jonninjoutavien asioiden riitelyn kommunikoinnista. Siksi suosittelen rohkeasti hakemaan tänäpäivänä apua ulkopuoliselta kolmannelta osapuolelta kommunikoinnin opetteluun yhdessä, jos suhteessa riitatilanteet menevät rumaksi. Mikään ei muutu, jollei jotain muuta! Ainut kehen pystymme vaikuttamaan on vain itseemme. Itseensä kannattaa keskittyä ja muutos lähtee vain itsestään. 😉

-Rya

Mikä oikeasti asioissa on todellinen ongelma?

Kaikkialla on vuosia jauhettu asenteesta ja mielen virittämisestä, mikä siinä on ollut niin hirmuisen hankalaa ja ongelmallista sitten? No meidän oma ajatusmaailma ja me olemme itse itsellemme ongelma. Olemme mestareita tekemään asioista hankalia. No miksi? Koska pelkäämme muutoksia, emmekä luota elämään ja siihen, että asioilla on aina tapana järjestyä. Meitä on saatettu pienenä jo peloitella vaarallisista asioista paljon ja siitä on meihin sisään rakennettu pelko elämää kohtaan. Meidän on itsemme vuoksi helpompi pysyä totutussa “turvallisessa” tilassa ja toimintamalleissa. Pelkäämme usein epäonnistumista ja se tekee jo esteen, ettemme voi onnistuakaan! Me todella olemme itse itsemme ongelma tässä elämässä. Ihailemme usein ihmisiä, jotka uskaltavat elää ja tehdä, mutta emme ymmärrä, että mekin voimme tehdä ihan samalla tavalla asiat!

Elämä on täynnä valintoja ja usein meidän pelot estävät tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin ja haasteisiin. Se, että emme uskalla valita vaihtoehtoa, jonka sisimmissämme oikeasti haluaisimme valita, niin se ennen pitkään aiheuttaa katkeruutta ja ihminen katkeroituu.

Itse uskon, että on aina luovuttava jostain, jotta jotain uutta saa tilalle. Kun kaikesta yrittää vaan pitää väkisin kiinni ja ei ole valmis luopumaan mistään, niin mitään uutta ei tilalle voi saadakkaan. Näin minä jouduin ajattelemaan asioista viisi vuotta takaperin, kun jouduin tilanteeseen, että minun oli luovuttava hevostallista ja hevosestani. Se oli minulle todella kova paikka ja tuntui pahalta, sillä hevosharrastus oli minulle ollut kaikki kaikessa silloisessa elämässäni. Hoin itsellenne tätä ajatusta, että saan jotain uutta tilalle. Niin sainkin, sain perheen silloin, jota en ollut todellakaan edes suunnitellut tai haaveillut. Vieläkin tänäpäivänä ikävöin kovasti hevostani ja hevostallia, mutta en päiväkään kadu, että uskalsin silloin luopua siitä kaikesta, sillä sain jotain parempaa tilalle. Sillä tänäpäivänä saan olla pienen pojan äiti!

Tämä kevät toi mahdollisuuden eron myötä eteeni taas luopua asioista ja uskon, että muutokseni tuovat minulle uusia mahdollisuuksia elämässäni eteen. Ne ovat jo tuoneetkin. Minulla tarjoutui eteeni mahdollisuus elämässäni pysähtyä ja pohtia, mitä haluan ja en voinut kuvitellakaan, että tällä tavalla pysähtyminen olisi edes minulle ollut mahdollista aiemmin. Pysähtyminen tietenkin vaati asioista ja mukavuuksista luopumista, mutta tällä omien kulujen karsimisella mahdollistan oman pysähdyksen juuri tänään, enemmän aikaa lapseni kanssa ja matkustamisen. Mielestäni elämän laatuni ei ole todellakaan kärsinyt millään tavalla näistä muutoksista, päinvastoin parantunut. Tietenkään tämä ei voi olla pysyvä tila ja samalla nyt pohdin, mitä minä haluan elämältäni ja etsin itseäni.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka paljon materiaali sitoo ihmistä. Ja kuinka minä olin itselleni kehittänyt “vankilan”, joka tuntui elämäni ylivoimaiselta esteeltä. Todellisuudessa, minä olinkin itse elämäni ongelma! Ei minua mikään materiaali oikeasti mihinkään sitonut ja kaiken pystyin järjestelmään elämässäni näin, kun löysin itsestäni rohkeuden muutokselle. Tämä tapahtui juurikin kuuntelemalla itseensä ja jättämällä ne “mutkut” ja “sitkun” sanavarastosta pois. Kaikesta tulikin todella yksinkertaista! 🙂

Materiaa saa hankittua uutta tilalle, mutta kokemuksia vaan elämällä! 😉

-Rya

 

Rohkeutta muuttaa asioita ja ajatusmaailmaa

Minä olen hyvä esimerkki itse siitä, kuinka sanavarasto on täyttynyt “Mutku” ja “Sitku” sanoista kaiken suhteen. Olen kova tyttö ollut selittelemään itselleni asioita ja ollut itse itseni ongelma onnellisuuteen. Jokainen meistä on pahimpia valehtelemaan itsellemme. Jos meillä on huono fiilis, niin selityshän siihen löytyy aina muualta kuin itsestämme! 😀 Rehellinen itsetutkiskelu on minulla ollut käynnissä nyt reilun vuoden ja se ei todellakaan ole ollut helppoa itselleni kanssa! Ja on ollut raadollista tajuta, kuin typerä sitä onkaan itse ollut monesti.

Hyvä esimerkki ja aika simppeli on minun arkikäytöksestäni se, että puolisoni tulee kotiin:

Puolisoni: “Moi!”

Minä: “Moi!”

Puolisoni laskee kaikki tavarat taskuista keittiön tasolle (tämä ärsytti minua aina, miksi ne piti siihen kerätä), riisuu työvaatteet ja menee suihkuun suoraan. Minä jatkan ruuan laittamista ja ostoskassien purkamista sekä pöydän kattamista samalla viihdyttäen poikaamme, jonka olen itse hakenut töistä tultuani ja saanut pojan päivän kiukut autossa väsymyksestä tarhapäivästään.

Puolisoni tulee suihkusta ja moikkaa ystävällisesti minut sekä poikamme ohimennen matkalla sohvalle lepuuttamaan itseään sekä ottamaan pienet tirsat odotellessaan ruuan valmistumista. Tämä saa minun päässäni vilisemään seuraavat ajatukset: Kyllä minustakin olisi niin kiva mennä vaan sohvalle ja ottaa tirsat, mutta kukaan täällä ei söisi tai katsoisi pojan perään. Täällä on koko koti hoidettavana ja taas saan yksin kaiken tehdä, jne.

Näiden puolisoni torkkujen aikana olen psyykannut ajatuksillani itseni varsin “mukavaksi” yhteiseen ruokahetkeen, jossa voisimme vaihtaa päivän kuulumiset, mutta enpä enää ollut juttu tuulella. 😀

Mikä menikään pieleen? Kuinka minä olisin voinut toimia toisin? Me yleensä keskitymme toisen ihmisen tekemiseen ja sanomiseen, eikä lähdetä pohtimaan, mitä minä olisin voinut tehdä toisin! Toki on tilanteita, jossa emme olisi voinut toimia tai sanoa toisin ja tällöinkin tilanteiden kulku on vaan hyväksyttävä menneen, niin kuin se meni. Me emme voi vaikuttaa kehenkään muuhun kuin itseemme ja omaan asenteeseemme.

Ensinnäkin minusta minun olisi pitänyt avata suu puolisolleni ja kertoa asiallisesti ja rakentavasti, että haluan apua sekä miltä minusta oikeasti sillä hetkellä tuntui. Vaikka hän ei siihen olisi suuremmin reagoinutkaan ja tilanne olisi sama, niin olisiko minun kuitenkin kannattanut ajatella asia kuitenkin hieman toisin? Esimerkiksi turha minun on mieltäni siinä hetkessä pyörittää ja uhriutua, kun pilaan oman iltani sillä ja olisiko vaan viisasta, siinä hetkessä ollut hyväksyä, että tilanne meni nyt näin ja siitä kiukkuilu ei sitä hetkeä muuta, vaan ainoastaan pilaa seuraavat yhteiset hetket? Oman mielen virittäminen ja itsensä kanssa kannattaa ryhtyä käymään keskustelua, kun oma mieli ryhtyy psyykkaamaan huonolle tuulelle. Tunnetiloja edelleenkin tulee minulle, mutta en enää jää niihin kiinni, vaan tunne menee ohi. Se kannattaa muistaa! 🙂

Minun tunteilleni aina aiemmin oli selitys ulkonta, en itse ottanut koskaan vastuuta omista tunteistani silloin, mutta koin kyllä olevan vastuussa muiden ihmisten tunteista perheessäni. Minulla oli todellakin solmussa nämä tunneasiat. Tänäpäivänä ymmärrän, että en ole vastuussa muiden tunteista, vain omistani. Niin pitkään se menee näin, kun minun puheiden ja tekojen motiivit ovat hyviä muita ihmisiä kohtaan. Jos motiivini on loukata toista ihmistä, niin silloin olen vastuussa kyllä puheistani ja teoistani, mutta muuten en ole vastuussa, kun vain olen rehellinen itselleni ja muille omasta tunteistani. Kukaan ei tule olemaan täydellinen ja minäkin opettelen sekä kehityn hiljalleen paremmaksi tunneihmiseksi.

-Rya

 

 

Ulkoa ohjautuvuus

Kuinka me ihmiset olemmekaan ulkoa ohjautuvia. Tätä olen myös paljon pohtinut itsessäni viimeisen vuoden aikana. Olen mielestäni ollut ihminen, joka ei välitä, mitä vieraat ihmiset minusta puhuvat ja ajattelevat, mutta en edes ole tajunnut aiemmin, kuinka ulkoa ohjautuva oikeasti olenkaan ollut!

Olen ollut ihminen, joka on tarvinnut aina toiminnalleen hyväksynnän ulkoa, tämä ei ole tarkoittanut samaa kuin, olisin tarvinnut huomiota! Minun ulkoa ohjautuvuudesta hyvä esimerkki;

Olin hevostalliyrittäjä muutaman vuoden ja tein luonnollisesti ympäripyöreää päivää sekä työni olivat fyysisiä. Tunnollisesti hoisin työni sekä asiakkaideni hevoset. Välillä luonnollisesti olin väsynyt ja jouduin aina keksimään sekä selittämään tarpeeksi hyvän syyn itselleni, jotta voin pitää omalle hevoselleni lepopäivän, pelkkä oma väsymys ei minulle voinut tietenkään silloin olla tähän riittävä syy, jotta tämän lepopäivän oman hevoseni liikkuttamisesta pystyin pitämään, niin oli minun vähintäänkin soitettava äidille, jolta tarvitsin hyväksynnän tälle omalle päätökselleni!? 😀 Miksi tarvitsin hyväksyvät sanat ulkopulelta? Miksi minun itselleni puhe ei vaan riittänyt silloin?

Oma sen aikainen toimintani ja ajatusmaailma tuntuu tosi pöhköltä tänäpäivänä. Myöskin tosi kuluttavalta!

Tänäpäivänä ulkoa ohjautuvuus voi tarkoittaa monia asioita ihmisissä ja heidän elämässään. Tämän päivän yhteiskunta tarjoaa paljon ärsykkeitä ihmisten aivoille jo sosiaalisen median kautta sekä vahvasti myös muovaa ajattelumaailmaamme. Ihmiset voivat eri tavalla hakea hyväksyntää muilta ihmisiltä. Se, mistä ulkoa ohjautuvaisuus minusta eniten kertoo, on meidän heikosta itsetunnostamme ja siitä, että emme luota itseemme, emmekä itse pysty antamaan hyväksyntää itsellemme eli meidän rikkinäisestä “minä kuvasta”. Voimme koko elämän hakea hyväksyntää ajatuksillemme tai toiminnalle ulkoa, mutta sillä me emme tule koskaan eheytymään sisältämme tai hyväksymään itseämme sen enempää.

Tämän päivän yhteiskunta tarjoilee meille median kautta paljon ajatusmaailmaamme ja ihanteitamme muovaavia asioita. On myös hyvä muistaa erottaa median luoma illuusio ja todellisuus toisistaan. Se, miltä minusta tuntuu sisälläni ja se, mitä muut näkevät ovat kaksi eri asiaa. Vain sillä, miltä minusta tuntuu on oikeasti minulle merkitystä. Se on mittari, jota minun tulee tarkkailla, jotta voin olla onnellinen! Se on aivan sama, millä autolla ajan, missä asun, millaiset vaatteet minulla on, mitä teen työkseni, jne. Kunhan minä itse olen tyytyväinen ja onnellinen. Toki tykkään kauniista asioista ja mukavuuksista, mutta ne asiat eivät minua itseäni saa määrittää, vaan minä itse määritän itse tänään! 😉

-Rya

Elä & Anna toisen elää

Parisuhteissa tyypillisesti kuulee varsinkin miesten puhuvan mies porukoissa, kuinka “nainen nalkuttaa”. Toki minusta tuntuu, että sitä kontrollointia on molemmin puolin parisuhteissa, niin miehissä kuin naisissa. Ehkä naisten ja miesten kontrollointi eroaa vaan toisistaan, vaikka sitä onkin yhtälailla molemmissa.

Minä omassa suhteessani huomasin meissä molemmissa paljon toistemme kontrollointia sekä pyrimme muuttaamaan toisiamme. Tuo lause: “Elä & Anna toisen elää!” kolahti minuun siksi todella lujaa. Kun olin harjoitellut seuraamaan omaa toimintaani ja motiivejani, niin huomasin nopeasti, kuinka paljon yritin kontrolloida ja ohjata puolisoani. Ja kun toista ihmistä ei voi muuttaa, ennen kuin hän itse haluaa muuttua. Kaikki lähtee meistä itsestämme. Ei silläkään ole väliä, kuinka hyvät tarkoitusperät puheillani oli tai kuinka se ajatusmaailman muuttaminen hänelläkin olisi hänelle itselleen hyväksi. Ketun kontit sanon minä! Minun motiivi oli pohjimmiltaan itsekäs, sillä en minä voi tietää, mikä hänelle on oikeasti parhaaksi. Vaan hänen itsensä on se selvitettävä, ei minun! Ja tiesinhän minä sen jo itsestäni, että jos hän ei ole valmis muuttamaan omaa ajatusmaailmaansa tai toimintatapojaan yhtään, niin meille on väistämätöntä ero. Niin kyllä, minun motiivini oli viimeiseen saakka saada häntä muuttamaan itsessään jotakin, jotta me ja meidän perhe pysyisi kasassa, koska minä halusin niin.

Puolisollani kontrollointi näkyi myös, mutta eri asioissa. Minulla se oli enemmän kotiaskareet ja toisen käyttäytyminen. Puolisollani se keskittyi enemmän minun ulkosiin asioihin ja rahan käyttöön. Negatiivisuuden kehän kierre oli valmis. Eron jälkeen asuimme hetken yhdessä ja pyysin puolisoani pelaamaan kanssani peliä, jossa molemmat luettelee toisistaan 10 positiivista ominaisuutta ja se kävi meiltä molemmilta ihan helposti sekä nopeasti. Miksi pystymme helposti luettelemaan paljon hyviä asioita toisistamme, mutta emme kyenneet suhteen aikana lopussa enää sanomaan toiselle mitään hyvää?

Tarkoituksella väänsimme typerämmistäkin aiheista riidan aikaan ja molemmat olivat todella turhautuneita tilanteeseen. Minusta tuntuu, että tämä kaikki oli juuri näin nurin kurin lopussa, kun emme kyenneet puhumaan. Emmekä todellakaan niistä aidoista tunteistamme. Pidimme oikeat tunteet sisällämme ja molemmilla suusta tuli ainoastaan epätoivoinen paha olo, emmekä enää uskaltaneet tai kyenneet näyttämään saatika osoittamaan rakkautta. Kun alkoi tuntua molemmista liian myöhäiseltä, niin molempien pelko-tunnelukot lähtivät puhumaan ja helpompaa meille kahdelle luuserille on nostaa kädet pystyyn, kun pelkäämme molemmat hylätyksi tulemista. Kaikessa tässä ironisinta on, että tällä toiminnalla tunne on silti, että olet tullut hylätyksi, kun et uskaltanut edes yrittää!

Parisuhteissa on hyväksyttävä toinen sellaisena, kuin se on. Jokainen meistä on vaan ihminen, inhimillinen sellainen! Jos ei ole valmis hyväksymään toista sellaisena kuin hän on, niin silloin suhde on mahdoton! Me teemme elämäämme itsellemme rajat ja omat arvot, emme kenellekään toisille. Kerromme omat rajamme ja arvot lähimmillemme. He voivat itse päättää kunnioittavatko he niitä vai eivät? Jos meidän esittämiä rajoja ei kunnioiteta ja toistuvasti annamme periksi omasta arvomaailmastamme ja pahimmillaan joudumme toimimaan itseämme vastaan, niin kadotamme itsemme ja emme enää itsekkään kunnioita tai arvosta itseämme. Tästä syystä omia rajoja on kunnioitettava ja arvostettava! Kukaan muu ei voi arvostaa tai kunnioittaa sinua, ennen kuin itse kunnioitamme ja arvostamme itseämme! 😉

-Rya

Itsetutkiskelun matkaa

Olen ratsastanut 3-vuotiaasta saakka ja kehityin pikkuhiljaa vuosien varrella, toki varmasti kehitykseeni vaikutti ratsastamani hevosten taso ja valmentajat matkan varrella. Koin kuitenkin, että kehittymiseni ratsastajana alkoi vasta aikuisiällä, kun olin valmis nöyrtymään itselleni ja ottamaan oikeasti neuvot vastaan sekä kykenevä muuttamaan ajatusmaailmaani ja toimintamallejani. Se, että pystyin muuttamaan edelle mainittuja, minun oli nöyryttävä itselleni ja myönnettävä, että olen aiemmin ajatellut joitain asioita väärin, niin että ne olivat kehitykseni este ollut aiemmin. Olin aiemmin selitellyt ja ollut mukavuuden haluinen, kävin vaan välillä “mukavuusalueeni” ulkopuolelle pieninä hetkinä. Kehitystä tästä syystä tapahtui vain siksi hetkittäin ja pienin askelein.

Aikuisiässä minulle tuli vastaan valmentaja, jolle ei sanottu “EI” tai selitelty, vaikkakin tämä valmentaja otti alkuun päähän, kun sain tiukan vastauksen: “Hiljaa, p*rse penkkiin ja ratsasta!”. Pohdin alkuun, että miksi ihmeessä maksan tuosta v*ttuilusta! Kun valmentaja ei käsitellytkään minua, niin kuin halusin! Ajattelin, että käyn nyt valmennuksessa jonkin aikaa, enkä heti lopeta hänen kanssaan. Nopeasti huomasin, että kun pidin suun supussa ja ratsastin, enkä enää selitellyt tai kyseenalaistanut valmentajaa, niin ryhdyin nopeasti kehittymään. Ja tietenkin, päivittäin ratsastin myös yksin ja tarvitaan paljon toistoja, jotta asiat menevät selkärankaan ja lihasmuistiin saakka.

Tämä minun ratsastusharrastukseeni vertaus on hyvin sopiva myös minun omaan ajatusmaailmaani elämästä ja siinä omista toimintatavoistani sekä ajatusmaailmastani. Meille ihmisille on erittäin vaikeaa muuttaa elämän varrella opittuja toimintamallejamme sekä ajatusmaailmaamme. Tykkään erityisesti sanonnasta: “tyhmä saa olla, muttei ylpeä!”. Tämä sanonta on erittäin sopiva ollut minulle ja monelle tässä maailmassa. Miksi ihmisille on niin vaikeaa myöntää, että on ollut väärässä, vaikka se olisi itseään vastaan? Ja kaikki muutkin sen ympärillämme näkisivät. Tekeekö väärässä olemisen myöntäminen itsestään jollain tapaa heikomman, huonomman tai haavoittuneisemman muiden silmissä? Ei minusta! Sekin on ollut vaan meidän omien korviemme välissä. On vahvuutta olla myös heikko ja se on inhimillistäkin! Se, ettei pysty ottamaan palautetta vastaan, niin silloin ei myöskään pysty kehittymään. On kyse työstä, harrastuksesta tai ihmissuhteista, niin itselleen kehittävintä on pistää suu kiinni ja keskittyä kuuntelemaan sekä pohtia kuulemaansa. Nöyristellä ei tarvitse ketään, mutta nöyryyttä pitää olla! Ja muistettava, että ollaan samalla viivalla kaikki, ketään ei tarvitse katsoa ylöspäin eikä alaspäin. 🙂

Sanavarastosta kannattaa jättää pois: “mutta, kun” ja “sitten, kun”, niin elämästä tulee paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa! 😉

-Rya

Ero ja ala-arvoinen keskustelu

Tuntuu kyllä tosi typerältä, että eronkin jälkeen toisen ihmisen sanat sivaltavat todella pahasti, vaikka niillä ei pitäisi olla enää mitään merkitystä! En ymmärrä, miksi enää tarvitsee eron jälkeen toiselle sanoa tai kertoa asioita, jotka tietää toista sattuvan? Onko se enää tarpeellista? Ja miksi annan niiden satuttaa enää itseäni? Olin ajatellut ja hyväksynyt, kun kaikki kävi niin epäselkeästi viime kuukausien aikana, että toinen ei halua tai pysty asioista keskustelemaan ja käsittelen asiat itse itsekseni. Näin olin hyväksynyt ja hyvällä mallilla olin jo itseni kanssa asioiden kanssa, kunnes toinen viime viikkoina tiputti pohjan kaikelta, minun ajatuksiltani / minun totuudeltani asioista. Se, että minun viimeiset 6 vuotta olisi ollut koko ajan täysin valhetta, niin tuntuu pahalta, vaikkei silläkään ole enää mitään merkitystä ole tähän päivään. Mutta minusta tuntuu, että kyllä sillä se merkitys on, kuinka uskallan taas puhua, luottaa & tuntea. Eli minun itsetuntooni taas. Uusiin ihmisiin tutustuessani huomaan näiden toisen sanojen päässeen porautumaan mieleeni, vaikka kuinka taistelen niitä vastaan mielessäni. Lause: ”Toivon, että joku pystyisi sinua joku päivä rakastamaan pyyteettömästi!”, tuo lause on saanut minut taas vetämään kaikki kuoret takaisin kohdalleen ja en uskalla päästää ihmisiä lähelleni tai ainakaan en usko, että minä olisin omana itsenäni koskaan kenellekään riittävä.

Puolustaudumme loukkaamalla toista sanallisesti, kun emme ennen muuhun kyenneet. Meillä on omat tunnelukkomme jokaisella ja me helposti edelleen puolustaudumme riitatilanteessa ja kun tunnelukko ottaa vallan, niin suuntaa on ollut vaikea muuttaa. Vaikenta parisuhteissamme / ihmissuhteissamme on tästä toimintamallista päästä pois riittatilanteen tultua. Minä olen ainakin joutunut opettelemaan, että en puhu enää tunteella, mitä sattuu, vaan yritän puhua ja kaivaa itsestäni oikeaa tunnetta sisältä ja kertoa sen. Olla rehellisesti tilanteessa heikko, vaikkakin en voi hallita sitä, että toinen “tikarit” käyttäisikin, jotka hänelle suon. Se on toisen osapuolen vastuulla. Mutta se, että pyrin pohtimaan omia motiivejani sanomisilleni ja en haluaisi enää satuttaa sanoillani muita, sillä eniten ne jää puristamaan oman rintalastan alle minulla ja kerrytän “möykkyäni”, jos toisesta välittän aidosti. Ja koskaan meistä ei tule kenestäkään täydellisiä, mutta se, että tänäpäivänä, emme enää voi laskea suustamme asioita ilman, että otamme vastuun niistä puolin ja toisin. Sana “ANTEEKSI” on todella merkityksellinen!

Tämä on asia, jota pystymme kehittämään tänäpäivänä. Keskusteleminen on opeteltava ja vaatii molemmilta paljon nöyryyttä, jotta hyvän, rehellisen ja aidon yhteyden saavuttaa. Pitää olla tässäkin tosi rohkea!  Minä luulin aikoinaan, että parisuhteessani olaan hyvin aina pystytty puhumaan vaikeatkin asiat, mutta tänäpäivänä tajuan, että me emme kyenneet koskaan puhumaan aidosti sisältä syvältä tunteistamme. Se oli molemmille liian pelottavaa päästää toinen oikeasti lähelle. Rakkaus on riski, pitää uskaltaa olla haavoittuvainen aidosti toisen edessä. Suosittelen ja itse olisin toivonut aikoinaan kolmatta osapuolta keskusteluyhteyden harjoittelemiseen, niin rohkaisen kyllä kokeilemaan. Toivon jokaiselle rohkeutta päästää toinen oikeasti lähelle ja kertoa sekä näyttää oikeat tunteet kaikessa puolisolleen rehellisesti ja avoimesti! Aito rakkaus on aika siisti juttu varmasti, kun sellaisen löytää! 

-Rya

Page 1 of 2

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén