Kuukausi: toukokuu 2018 Page 1 of 2

Minulla meni kauan käsittää, että ei kukaan muu meitä satuta niin paljon, kuin me itse satutamme itseämme. Toki ihmiset loukkaavat, voivat kohdella huonosti tai satuttaa, mutta miksi me sallimme sen? Emmekö ole silloin osa syyllisiä itse, jos kerta toisensa jälkeen sallimme jonkun satuttaa meitä? Me itse olemme vastuussa aikuisina ihmisinä itsestämme ja meidän on tehtävä rajat sille, kuinka annamme muiden kohdella meitä. Eli ei siis rajoja muille, vaan itsellemme! Ja nämä rajathan ovat sellaiset, joista meidän itsemme on pidettävä kiinni. Jos jokin asia  loukkaa meitä jatkuvasti ja emme pysty itse sitä hyväksymään, niin silloin meidän on itsemme tehtävä muutoksia, eikä vastuutettava muita meidän hyvinvoinnista.

Tässä kohtaa emme itse kykene enää välittämään ja rakastamaan itseämme, emme koe ansaitsevan mitään parempaa ja vastuutamme ympäristömme määrittämään sen, mitä me ansaitsemme. Eikö siinä kohtaan ole aika rikkinäinen minäkuva kyseessä. Ja ainoa ihminen, joka kykenee tämän kelkan kääntämään, on ihminen ihan itse ei kukaan muu. Useasti se, että annamme muiden kohdella itseämme huonosti aiheuttaa sen, että mekään emme enää kykene kohtelemaan heitä sen paremmin takaisin. Tähän yleensä sokaistuu itsekin, eikä kykene näkemään omaa osuuttaan. Tämä ei välttämättä näy teoissa muita kohtaan, vaan asenteessa ja puheissa sekä arvostuksen ja kunnioituksen puutteessa läheisiämme kohtaan.

Usein kuulen puhuttavan katkeran makuisia elämän tarinoita ja siitä, kuinka vaan heitä on elämä sekä ihmiset kohdelleet huonosti, mutta usein tarinoista unohdetaan ja suljetaan oma osuus pois kokonaan. Helpompi on sysätä kaikki vastuu omasta elämästä toisen niskaan ja leikkiä uhria, sen sijaan, että ottaa vastuun omasta osastaan. Tästä omasta osuudesta kysyessä kuulee usein ne sanat: ”Mutku” ja ”Sitku”. Toki elämässä käy asioita, jotka eivät ole itsestään kiinni, mutta se, kuinka asiat ja tunteet itse käsittelee ja jääkö tunteisiin kiinni, niin siitä vastuu on aina ihmisellään itsellään. Tietenkin jokainen käy itsesäälin ja säälin tunteissa sekä nekin on tunnettava läpi, mutta ne on mielestäni myrkyllisimpiä ja niihin juuttuminen sairastuttaa ihmisen. Ilman niitäkin ihminen kykenee olemaan empaattinen ja inhimillinen ihminen, mutta itselleni elämässä nämä ovat olleet myrkillisimpiä tunteita.

Olemme myös vastuussa omasta mielestämme ja siitä, haluammeko ruokkia mieltämme negatiivisilla vai positiivisilla ajatuksilla. Toki elämä kuljettaa meitä ja eteemme tulee niin positiivisia kuin negatiivisiakin asioita ja sitä myöten myös tuntemuksia. Mutta eikö elämä kuitenkin ole aika pitkälti hyvinkin normaalia ja tasaista? Miksi ihan normaalinakin päivänä, kun mitään erityistä ei ole sattunut tai tapahtunut tässä hetkessä annamme mielemme veetää negatiivisuuden puolelle? Mehän itse silloin satutamme itseämme! Myös turha murehtiminen, kauhuskenaarioiden läpikäyminen mielessä eri asioista on turhaa itsensä satuttamista ja huonoa mielen virittämistä. Miksemme anna vaan asioiden sujua painollaan ja luota elämään? Vaikka murehtisimme ja kävisimme kauheimmatki kauhuskenaariot päässä läpi, niin silti mitä ikinä tapahtuukin, niin asiat tuntuvat silti aivan yhtä pahalta. Eli tämä murehtiminen on todellakin turhaa ja itseään kuluttavaa! Sillä mikään ei oikeasti ole meidän käsissämme, asiat menevät juuri niin kuin niiden kuuluukin mennä. Ja onnemme tiellä ovat ne odotukset!

Rohkeutta on heittäytyä elämään joka päivä avoimin mielin. Uskaltaa antaa asioiden tulla eteesi ja antaa itsesi nauttia elämästä. Antaa elämän kuljettaa itseä juuri sillä tavalla, kuin sen on tarkoitus kuljettaa. Keneltä se on pois, jos en anna itseni nauttia juuri tässä hetkestä? Vain ja ainoastaan minulta itseltäni. 🙂

-Rya

Paljon puhututtanut aihe viime aikoina on erovanhemmuus. Itselleni tämä aihe on tällä hetkellä hyvinkin ajankohtainen ja olen paljon muuttanut omiakin ajatuksiani tästäkin aiheesta matkan varrella, kun itse on tätä elämää nyt päässyt kokemaan. Valitettavasti usein ihmiset ovat kykenemättömiä tänäpäivänä liiankin usein hyvään erovanhemmuuteen ja usein ainoa syyt tähän ovat vanhemmilta oma itsekkyys ja katkeruuden tunteet, mikä on ihan inhimillistä ja varsinkin alkuun. Erovanhemmuuskin on harjoiteltava ja eihän Roomaakaan rakennettu vuodessa. Usein vanhemmilla omat tunteet tekevät kykenemättömyyden toimimaan lapsen parhaaksi erotilanteissa, toki eron alkutaipaleella tämän vielä ymmärtääkin, kun vanhemmat ovat elämässään uuden äärellä molemmat ja tunteet ovat kaikkien käytävä läpi ja on paljon hyväksyttäviä asioita. Kun eroaa ilman lapsia, niin voi olla helpompi irrottautua toisesta ihmisestä. Mutta varsinkin pienten lasten kanssa yhteydenpito tulee olemaan tiivistä lapsen kanssa, kun lapsella ei vielä ole omaa puhelinta ja on tuettava lapsen yhteydenpitoa toiseen vanhempaan. Tällöin varsinkin onkin hyvin tärkeää käydä eroprosessi ja omat tunteet läpi, jolloin itsellä löytyy kyky toimia lapsen parhaaksi. Tunteiden käsittelyn ei tarvitse tarkoittaa, että haluaisi edelleen olla toisen kanssa yhdessä. Mutta oli eron syy mikä tahansa, niin on tärkeää käydä eron tuomat tunteet läpi ja hyväksyä ero, jotta elämässä itse pääsee eteenpäin.

Eroon liittyviä tunteita on usein pettymys ja suru. Uskon, että kukaan ei vakavaan suhteesseen ryhdy ajatuksella, että eroamme kuitenkin ja suhteen aikana ajatus on ollut aina jakaa toisen kanssa asiat loppu elämän, niin varmasti siksi eron tuomat tunteet voivat olla hyvinkin sekavat, vaikka päätös on ollut oikea. Vaikka me päädyimme eroon yhdessä. niin silti olin ero hetkellä tosi pettynyt, niin itseeni, kuin ex-puolisoonikin. Olen ollut aina ihminen, joka ei luovuta helpolla! Mietin, miksi me ei vaan kyetty parempaan ja olin tosi surullinen lapsemme vuoksi, kun emme pystyneet hänelle ehjää perhettä tarjoamaan. Kannoin myös itse syyllisyyttä erosta lasta kohtaan ja lapsen kysymykset sivalsivat alkuun tosi lujaa rintalastan alle. Tässäkin hetkessä omien tunteiden ymmärtäminen auttoi minua ymmärtämään ja hyväksymään eron sekä sen, että me teimme varmasti molemmat parhaamme omien kykyjemme mukaan ja se riitti. Myös tänäpäivänä näen, että me saimme paljon yhdessä hyvää aikaa ja tosi mahtavan pojan, joka meille molemmille on tärkein. Alku ottaa erotilanteessa aina aikaa ja kipuilua varmasti on, kun molemmat käsittelevät eroa omalla itselle sopivalla tavallaan. Mutta itse uskon, että me saamme erovanhemmuuden toimimaan varmasti hyvin ja meistä molemmat ottavat vastuuta lapsen hyvinvoinnista. Itse toivon, että pystymme lapsen sujuvaan liikutteluun ja olemaan molemmat yhtä lailla lapsen elämässä läsnä. Toivon myös, että  kun ex-puolisoni elämään tulee joku päivä uusi kumppani, niin hän tulisi olemaan tasapainoinen ja mukava tyyppi pojalleni, joka tukisi ja hyväksyisi ex-puolisoni vanhemmuuden sekä poikani tulisi mahtumaan heidän elämäänsä hyvin ja yhteistyömme sujuisi hyvin. Luotan tässä ex-puolisoni arviointi kykyyn ja esittelee sellaisen ihmisen lapselle, josta oikeasti hän tykkää. 🙂

Ymmärrän senkin, että uusilla kumppaneilla on myös hyväksyttävää siinä, että meillä on yhteinen lapsi ja hyväksyminen on silloin haastavaa, jos uusi kumppani ei ole varustettu terveellä itsetunnolla. Ja ymmärrys siitä kuitenkin, että vaikka meillä on yhteinen lapsi, niin meillä on omat elämät, jotka eivät kuulu toisillemme enää. Vain ne asiat kuuluvat molemmille, joissa on kyse lapsesta ja lapsen hyvinvoinnista. Tässä valitettavasti usein törmää siihen, että tätä käytetään hyväksi ja surullisimmissa tapauksissa lapset joutuvat vanhempien aseiksi ja vallan käytön välineiksi. Ja niin ei missään tapauksessa saisi käydä! Sen vuoksi itse näen ja tavoittelen hyvää erovanhemmuutta, jonka ajan kanssa saa rakennettua. Ex-puolison kanssa lapseen kohdistuvat asiat tulisi hoitaa, kuin ystävät hoitavat. Ystävyyteenkin kuuluu eri mielisyydet välillä, mutta ne keskustellaan ja ratkaistaan yhdessä sekä löydetään kompromissit. Löydetään kunnioitus ja arvostus molemmin puolin, niin että jaetaan enää vain lapseen liittyvät asiat.

Myös kahden ihimisen ero vaikuttaa ympärillä oleviin perheenjäseniin, kun on ollut tiivis perheyhteisö lapsen myötä. Se, että vaikka kaksi ihmistä eroaa, niin sen ei tarvitse vaikuttaa ympärillä olevien elämään tai heidän kanssa tekemisissä olemiseen. Lapsella on oikeus yhtälailla säilyttää hyvät suhteet molempiin isovanhempiin sekä molempien perheenjäseniin. Kun aikuiset hoitavat asiat hyvin ja mallikkaasti, niin lapselle läheiset ihmissuhteet pysyisivät samanlaisena ja tasapainoisina. Ero voi tuottaa myös tunteita lähimmissä perheenjäsenissä yhtälailla ja heillä on samalla tavalla hyväksyttävää, että asiat eivät menneetkään, niin kuin olivat toivoneet. Siksi on myös hyvä muistaa olla armollinen, niin itsellekkin kuin muillekkin ja annettava ajan hoitaa myös asioita.

Kun molemmat vanhemmat ovat läsnä lapsen elämässä, niin ei uusia kumppaneita tulisi ajatella uhkana. Lapselle oma isä ja äiti ovat aina ne oikeat vanhemmat. On lapselle vain etu, että molemmat vanhemmat voivat hyvin ja on turvallisia välittäviä aikuisia ympärillä, niitä ei koskaan ole tässä maailmassa liikaa. Se, että vanhemmat hoitavat lapseen kohdistuvat asiat ystävinä auttaa myös lapsen kuuntelemisessa ja seuraamisessa jokaisessa kehitysvaiheessa, kun molemmat vanhemmat eivät ole tarkkailemassa lasta koko ajan. Etävanhempikin voi olla hyvä vanhempi. Joskus toinen vanhempi voi olla etäällä, mutta tänäpäivänä on helppo pitää yhteyttä. Se, että joka päivä kysyy lapselta kuulumiset vaikka videopuhelulla ja kuuntelee, niin voi lapselle merkitä aivan mahdottoman paljon sekä merkitä, että toinen vanhempi ei häntä ole millään tavalla hylännyt ja näin saa pidettyä lapsen kanssa suhdetta yllä, kun ei pysty ollemaan aina läsnä. En väitä, että se olisi sama asia kuin läsnä olo koko ajan. Lapsen tunteet ja tarpeet on aikuisten kyettävä ottamaan huomioon myös erossa. Kun ero on sopuisa, niin tämä toki on helpompaa silloin.

Eron myötä vanhemmuuden eteen on tehtävä enemmän töitä. Aina perheessä ei välttämättä ole mennyt vastuut tasapuolisesti yhdessä olon aikana lapsiin liittyen ja eron myötä molemmat vanhemmat joutuvat ottamaan vastuuta vanhemmuudesta enemmän. Tämä osaltaan saattaa joskus olla syy, jolloin tulee näkemyseroja vanhempien välillä. Tai se, että vanhemmat tulevat yhtäkkiä jakamaan lapsen ajan ja molemmat haluaisivat olla lapsen seurassa mahdollisimman paljon. Mutta ero tuo vastaan taas hyväksynnän tilanteeseen, että on ryhdyttävä kompromisseihin ja yhteistyöhön.

Tässä on linkki tuttavani tarinasta, jossa todella kaikilla on hyvä olla:

http://starbox.fi/pullukastapersonaltraineriksi/elamaa-f-uusioperheessa

Itse olen tänäpäivänä kiitollinen ex-puolisolleni pojastani ja siitä, kuinka hyvin meidän tiimityö sujuu lapsen kanssa tänäpäivänä. Vaikka me emme saaneet meidän suhdetta toimimaan, niin ehkä me sitten onnistumme hyvin erovanhemmuudessa! 🙂

Elä & Anna toisen elää!

-Rya

Itselleni reilu vuosi sitten matka alkoi käytännön oman toimintani muuttamisella. Kielsin itseltäni itselleni haitallisten, lähinnä mieleni pyörittämiseen vaikuttavat toimintamallit. Matkani jatkuessa vasta itseni toiminnan vaikuttamiseen, niin kaikki syveni, kun ryhdyin käymään elämääni läpi ja tutustuin tunnelukkoihini (laitan loppuun linkin tunnelukko-testiin). Huomasin, kuinka paljon tunnelukkoni ohjasivat elämässäni minun toimintaani. Olin aina pitänyt itseäni hirmuisen rohkeana ja tajusinkin yhtäkkiä, kuinka pelkuri olinkin ollut koko elämäni ajan. Lähdin kuuntelemaan testin jälkeen äänikirjana Tunne Tunnelukkosi, joka avasi enemmän itseäni itselleni ja koko ajan kuunneltua tunnistin itseäni esimerkeistä. Omiin tunnelukkoihini tutustuminen antoi minulle syvällisempää itsetutkiskelu pohjaa itseeni ja  myös omiin ihmissuhteisiini. Sen avulla itse sain käännettyä muutoksen lähtemään lopullisesti vain itseeni sisältä käsin.

Tässä itsetutkiskelun matkalla myös suuren suuri apu on minulle ollut vertaistuki ja viikottainen pysähtyminen samassa elämän tilanteessa olevien kanssa muutoksen äärelle. Näin olen päässyt jakamaan omat havainnot ja kokemukset itsestäni sekä olen päässyt harjoittelemaan turvallisessa ympäristössä puhumista omista tunteista. Näin olen myös saanut uskallusta ja itseluottamusta tuoda tunteista avoimesti puhumisen ja niiden näyttämisen ihmissuhteisiini. Joka on tietenkin alkuun myös läheisilleni ollut jännittävää ja uutta, niin myös tottakai reaktiotkin sen mukaisia, mikä on ihan ymmärrettävää. Mutta ajan kanssa varmasti avoimuudella ja oikeasta rehellisestä tunteista puhumisella lähimmät ihmissuhteenikin syventyvät ja lähentyvät.

Meditaatioharjoitukset rauhoittumiseen ja mielen tyhjentymiseen ovat olleet apu päivinä, jolloin oma vointini ei ole ollut aivan parhaimmillaan ja mielessä on arkiset murheet paljon pyörineet. Kun olen saanut lapsen nukkumaan ja oman hetken, niin olen saattanut laittaa kaiuttimesta 10 minuutin meditaatio harjoituksen kuulumaan, jonka tarkoituksena on ollut hiljentyä oman kehon äärelle ja rentoutumaan sekä tyhjentämään kovalevyni kaikesta muusta hetkeksi. Saunan lämmössä olen maannut lauteilla ja keskittynyt kuuntelemaan omaa hengitystä ja tuntemaan vuorotellen kehossani jokaisen kehoni osan. Tämän jälkeen olo on ollut itseni kanssa todella mainio ja rentoutuneen raukea. Meditaatioharjoituksia suosittelen jokaiselle lämpimästi rentoutumiseen ja itsetutkiskelun avuksi.

Kirjallisuus joka minulle on ollut reilun vuoden aikana käytössä:

Tunnelukko-testi

Tunne Lukkosi & Murra Tunnelukkosi kirjat, kirjailija Kimmo Takanen

Inhimillisä Kohtaamisia – Maaret Kallio

Sekä paljon muita kirjoituksia, kirjallisuutta & ihmisten kanssa käytyjä keskusteluja. Itselläni on käytössä Bookbeat ja nämä kirjat löytyvät sieltä myös äänikirjoina. Minulle on helpompaa ollut arjessani kuunnella liikkuessani napit korvilla kirjoja tai autolla ajaessa, normaali lukemiseen sijaan. Arjessani illalla pysähtyminen on ollut sitä, että nukahdan, niin tämä on ollut minulle parhaiten toimiva keino. Jokainen löytää omansa. Mutta tänäpäivänä kirjojen lukeminenkin on tehty helpoksi, vaikkei lukutoukka olisikaan.

Pysähtyminen ja itseni kuunteleminen elämäni viimeisen vuoden aikana ei ole ollut todellakaan helppoa ja paljon on kipuilua ollut sekä myös suruakin. Mutta uskon, että rohkeudesta lähteä itsensä tutkiskelun matkalle ja tehdä muutoksia elämässä tuovat minulle eteeni ennen pitkään hyvinkin paljon hyvää ja nimenomaan onnellisuutta.

”Elä ja anna toisen elää.” & ”Rohkeutta muuttaa, mitä voin.”!

-Rya

Elämässämme suurimpia valehtelijoita olemme jokainen itse itsellemme. Sanavarastomme ”Sitku” ja ”Mutku” ovat suurimmat vihollisemme itsellemme. Itseemme rehellinen kohtaaminen ei ole helppoa, nähdä ja hyväksyä itsensä kaikkine vikoineen ja virheineen. Ilman, että näitä virheitä ja vikoja ryhtyy itseään vastaan käyttämään. Kun pystyy hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, niin on helpompi olla itsensä ja myös muiden kanssa. Omat heikkoudet kääntyvätkin itselleen vahvuudeksi ja toisinpäin. Esimerkiksi olet hyvä työssäsi ja kova tekemään töitä, niin huomaatkin, kuinka työstä onkin sinulle tullut taakka ja vaaditkin itse ainoastaan itseltäsi kohtuuttomia siinä. Tai esimerkiksi olet olet ollut huono kuuntelemaan muita aiemmin ja huomaatkin, että oletkin kuuntelijana hyvä ja empaattinen. Se, että itsessään kykenee näkemään omat heikkoudet ja vahvuudet sekä tuntee itsensä, niin se ei todellakaan tapahdu hetkessä. Itseasiassa ihminen kehittyy ja oppii koko ajan. Matka on koko elämän mittainen ja kukaan ei tule koskaan täysin ”valmiiksi”. Mutta itselleen ja läheisilleen rehellisyys sekä avoimuus antaa valtavan tilan hengittää ja myös tulla hyväksytyksi ja rakastetuiksi juuri sellaisena kuin olemme.

On paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan pysähdy elämän aikana itseään pohtimaan. Joko he voivat elämänsä ajan kohtuu hyvin tai olo ei koskaan mene niin huonoksi itsensä kanssa, että tarvitsisi itselleen nöyrtyä ja pysähtyä pohtimaan, mitä pitäisi tehdä. Ilman rehellisyyttä itselleen ei voi ryhtyä muuttamaan asioita. Selittelyiden on jäätävä. Jokainen on varmasti kohdannut tupakoitsijan tai on itsellään kokemusta selittelystä: ”Pitäisi lopettaa, mutkun on stressaava tilanne töissä juuri nyt!” tai ”Lopetan, sitkun alkaa kesäloma.”. Sama voi olla esimerkiksi myös liikunnan aloittamisesta, herkuttelusta, alkoholin käytön lopettamisesta, pelikoneiden pelaamisesta, jne. Jokainen varmasti on havahtunut jonkun vieressä pohtimaan, että tuo se valehtelee sitten itselleen. Mutta suurin osa meitä valehtee monessa ihan arkisessakin asiassa.

Esimerkiksi puolison kanssa tulee riittaa ja korotan äätäni sekä isken muutaman ala-arvoisen lauseen. Päässäni pyörii ajatus, että kyllä hän loukkasi minua käytöksellään ja minulla oli ”oikeus” sanoa kovemmin sekä rumemmin tilanteessa. Nyt ollaan ”tasoissa”. Ei, ei minulla ollut oikeutta ja mieleni ryhtyi minulle selittelemään omaa käytöstäni, jotten kykene kohtaamaan omaa osuuttani riidassa ja ryhtyy kieltämään omaa osuuttani riidassa. Ja näin tulen toistamaan jatkossakin huonon käytösmallini seuraavan riidan yhteydessä, kun en kykene näkemään omassa toiminnassa vikaa tai ainakin saan seliteltyä eli valehdeltua sen itselleni oikeutetuksi tai ainakin vähintään mitättömämmäksi.

Sen sijaan, kun kykenen huomaamaan ja tunnistamaan omaa huonoa käytöstäni, niin kykenen myös tänäpäivänä pyytämään omaa käytöstäni anteeksi ja ristiriidat saadaan selvitettyä sekä puhuttua. Toki tämä vaatii ihmissuhteissa molemmin puolista peiliin katsomista ja itseensä menemistä, mutta omalta osaltani pyydän anteeksi ja hyväksyn sen, jos toinen ei siihen kykene. Se ei tee yhtään sen huonompaa tai parempaa ihmistä vatsapuolesta, mutta se oma tilanteen ja vastapuolen käyttäytymisen hyväksyminen auttaa itseäni pääsemään yli ristiriidasta, sillä itse en halua ”myrkyttää” mieltäni negatiivisissa tuntemuksissa enää. Kaikki negatiivisetkin tunteet on koettava ja käytävä läpi, mutta en halua jäädä niihin enää kiinni ja roikkumaan, vaan mennä eteenpäin.

Jokaisella on omat ”luurangot” kaapissaan ja menneisyys, useimmiten nämä meidän kipeimmät ja häpeällisimmät asiat eivät edes ole sen kummoisempia kuin useammalla muullakaan. Olemmehan jokainen inhimillisiä ihmisiä. Olen huomannut ja kokenut itsekkin, että meidän oma mielemme on pahin vastustajamme itsellemme ja usein meidän omat asiat saavat mielessämme pyörittämällä aivan liian suuret mittasuhteet. Ja siksi onkin tärkeää ja arvokasta, että kykenee puhumaan tunteistaan luottamuksella pois, eikä pidä niitä vain sisällään.

Pääsin kertomaan viime syksynä oman koko elämäni storyn kolmelle ihmiselle. Kerroin siihen kipeimmät ja suurimmat salaisuuteni, jotka ajattelin viedä mukanani hautaan. Nämä asiat olivat minun rinnassani keränneet suurta häpeän möykkyä ja kannoin niitä valtavana painolastina mukanani koko ajan, vaikken itse sitä ollut tajunnutkaan. Minua jännitti kovasti ja ajattelin, että kun päivä on ohi ja tulen storyssani loppuun, niin kukaan näistä kolmesta ei halua olla kanssani enää, missään tekemisissä ja he varmasti ajattelevat, että aivan karsea ihminen. Päinvastoin, kun olin sanonut viimeisen sanani ja istuin hiljaa, vältellen katsekontakteja ja olin valmiina kuulemaan kaikilta haukut, niin jokainen tulikin minua haalaamaan ja kommentoivat, että eihän se nyt niin paha ollut! Kaiken kertomani rehllisyyteni ja avoimuuteni jälkeen minut hyväksyttiin, juuri sellaisena kuin olin. Tämän kokemuksen jälkeen tajusin, kuinka suuret mittasuhteet asiat saavatkaan oman päämme sisällä yksin pyörittämällä.

Myös oma kokemus tutkiskelusta rehellisesti oma elämäni läpi tähän päivään, on minua auttanut hyväksymään kaikki minun epäonnistumiseni, virheeni ja vikani sekä myös kaikki ne traumaattiset tapahtumat elämässäni, joihin minä en ole voinut vaikuttaa. Kaikki se hyvä ja huono elämässäni on muovannut minusta sellaisen ihmisen, kuin tänäpäivänä olen. Se on elettyä elämää, kaikkine hyvineen ja huonoineen kokemuksineen. Mennyttä en voi muutta, vain hyväksyä ja antaa itselleni sekä muille anteeksi. Tänään voin tehdä asiat niin, että minä ja läheiseni voivat hyvin. Jokainen hetki on uusi mahdollisuus.

Itselleen rehellisyyttä on harjoiteltava ja jos siihen en kykene, niin en kykene muutokseen tänään tai toimimaan joku päivä toisin. Kuuntelen itseäni ja joka päivä teen jokaisen valinnan niin kuin minusta tuntuu hyvältä. Rehellisyys itselle ja muille tunteistaan antaa minulle hyvän ja tyynen olen itseni kanssa, on helppo hengittää ja kohdata ihmiset ihmisinä! Tänään en koe enää olevani yhtään huonompi tai parempi kuin muut, olen tasavertainen muiden kanssa!

-Rya

Lähesiriippuvuus sanana on karsea ja antaa valtavasti mielikuvia meille, jotka minusta ovat hyvinkin harhaan johtavia. Minä en ainakaan itseäni ole koskaan pitänyt kenessäkään roikkujana, päinvastoin olen ollut se, joka juoksee muita pakoon, jos liian lähelle pääsevät. Läheisriippuvuus esiintyy tietenkin jokaisesta yksilöstä riippuen hyvinkin eri tavalla, sillä olemmehan jokainen yksilöitä. Esimerkiksi toinen riitatilanteessa lähtee karkuun, kun toinen yrittää pakonomaisesti saada selvitettyä asioita. Esimerkkejä on lukemattomia. Mutta vaikka toimintapatoja voi olla ihmisillä hyvin erilaisia, niin jokaisen sisäiset tunnetilat ja elämänkaari onkin mennyt yllättäen hyvinkin samalla tavalla.

Läheisriippuvuus on minun kokemuksen mukaan tunnelukkojeni aiheuttama tila itselleni, josta en ole voinut toipua, kuin rehellisellä itsetutkimisella ja vertaistuella eli puhumisella. Vain näin sain todellisen ymmärryksen omille toimintatavoilleni ja ajatusmaailmalleni, joita vahvat tunnelukkoni ohjasivat. Ja niin pitkään, kuin kielsin itse oman tilani, niin en sitä pystynyt nkemään tai muuttamaan. Vasta siinä vaiheessa, kun oma paha olo kasvoi niin suureksi ja ”möykky” rinnassani, että sitä ei millään enää jaksanut kantaa yksin, niin oli pakko nöyrtyä itselleen. Ensimmäisenä minun oli harjoiteltava, että on vahvuutta olla myös heikko!

Minä en taaskaan ole kovinkaan erilainen, mitä muut tässä maassa. Läheisriippuvuus esiintyy yleensä, kun ihminen elää voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon. Näitä muun muassa voi olla alkoholismi (päihderiippuvuus), ahdasmielinen uskonto, vakava sairaus, työnarkomania, lapsuuden kodin tunnekylmyys, jne. Monikaan ei itse edes ymmärrä, mikä heitä vaivaa. Otetaan nyt esimerkkinä vaikka alkoholismi Suomessa, niin pelkästään alkoholismin välittömässä läheisyydessä elää noin 2 000 000 suomalaista. Jo siitä voi päätellä, kuinka yleinen on läheisriippuvuus. Myös toiminta- ja ajatusmallit periytyvät sukupolvelta toiselle.  Läheisriippuvuudesta ja sen oireista löytyy koko ajan paremmin tietoa ja itsensä hoitaminen on omien ajastusmaailman  ja toimintapojen muuttamista. Rohkeutta muuttua ja muutta, mitä voimme! Rehellisyyttä ja nöyryyttä elämää kohtaan.

Minusta korjaamme tänäpäivänä myös sota-ajan tunnelukkoja, joita on periytynyt sukupolvelta toiselle, varsinkin miehille on opetettu ”Suomalaisen miehen malli”. Monesti olen törmännyt uskomuksiin, että mies on jollain tavalla heikko, jos se näyttää tunteensa. Miehienhän ei kuulu itkeä tai puhua tunteistaan. Eikö tällä ajatusmallilla tehdä lapsistamme käveleviä tunnelukkoja?! Minun tuntemani miehet ovat aivan yhtälailla tuntevia, kuin naisetkin! Itse arvostan sitä, että ihminen osaa, uskaltaa ja kykenee puhumaan tunteistaan. Se on ihmisille itselleen vahvuutta!

Muutama linkki läheisriippuvuuden ymmärtämiseen:

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/ajankohtaista/kirjoja-parisuhteesta-terveydest/?x217820=3342745

http://www.oireet.fi/laheisriippuvuus.html

Kohti onnellisuutta & laadukkaampaa elämää!

-Rya

Aivoluteilu on toisen ihmisten päänsisäisen toiminnan arvuuttelu ja tulkitseminen. Aivoluteilu on ollut kyllä osuva nimitys tälle käytökselle. Pahinta tässä aivoluteilussa on, kun teemme sitä läheistemme kanssa. Ryhdymme tulkitsemaan liikaa heidän eleitä, ilmeitä ja käytöstä. Arvuuttelemme, kuinka he ajattelevat ja pahimmillaan uskomme jo toteta, mitä tulkitsemme. Sen sijaan, että kysymme heiltä tai vaikka kysymme, niin emme usko tai luota, mitä he vastaavat. Tai ainakin kyseenalaistamme vastauksen, meidän oman tulkinnan pohjalta. Pahimmillaan sanomme jo ääneen toiselle, että ”et kyllä ajatellut noin…” 😀

Aivoluteilu esiintyy jo siinäkin, että jätämme usein kysymättä toiselta asioita tai kertomatta, kun aivoluteilemme valmiiksi, kuinka hän todennäköisesti vastaisi ja saamme omat pelkomme aktivoitua niin, että lopulta emme uskalla kysyä tai puhua, kun onhan se mahdollista saada epätoivottu vastaus, mutta mitäs jos et saisikaan, mutta jätät sanomatta tai kysymättä asioita, joilla voisi olla sinulle itsellesi merkitystä? Tai saattaisikin tuoda sinulle myös jotain hyvää. Kuka silloin onkaan ongelma tilanteessa? (Sinä) Tai mitä sitten, jos vastaus ei sinua miellyttäisikään, niin sinun täytyy vain hyväksyä asia ja pääset siitä eteenpäin, eikä sinun enää tarvitsisi sen jälkeen pyörittää mieltäsi asialla.

Kukaan meistä ei pysty lukemaan asioita tai olemaan läheistemme pään sisällä. Meidän on kysyttävä ja puhuttava, jotta saamme vastauksen kysymykseen toisen ajatuksista. Ja meillä ei ole vaihtoehto kuin luottaa siihen, mitä toinen puhuu omista tuntemuksistaan, vaikkei hän puhuisikaan totta, sillä jokainen on vastuussa omista puheistaan tunteista.

Tänään en enää suostu arvuuttelemaan ja tulkitsemaan läheisteni ajatuksia, vaan kysyn, mitä he ajattelevat! Jos he eivät halua vastata, niin itse kerron ainakin rehellisesti, mitä minä ajattelen tai tunnen. En pakota ketään puhumaan minulle, vaan arvostan ja kunnioitan heidän valintaansa olla puhumatta.

-Rya

Kenellä meillä oikeasti on varaa tuomita toisiamme? Tuntuu tänäpäivänä, että ihmiset elävät jo ja ruokkivat itseään muiden ihmisten pahalla ololla ja epäonnistumisilla. Mitä tämä kertoo minusta tällaisista ihmisistä? Mielestäni se on aika surullista myös heidän puolestaan. Ihmiset yleensä keskittyvät muiden ihmisten ongelmien ja pahan olon ruotimiseen mielummin, kuin sen sijaan, että keskittyisivät itseensä ja omaan elämään. Omassa elämässä on usein jotain sellaista, jota ei halua kohdata tai kyetä ratkaisemaan. Itsensä kohtaamisen sijaan on helpompi keskittää oma huomio johonkin muualle ja ulospäin.

Tänäpäivänä media myy paljon otsikoilla, joissa jollain menee huonosti tai joku on mokannut jotain. Miksi tällaiset otsikot myyvät? Meillä Suomessa on paljon tänäpäivänä huonosti voivia ihmisiä, jotka aina voivat lukea lehdestä ja pohtia, että minulla menee ”paremmin” kuin jollain toisella. Meistä on tullut oman huonon olomme vuoksi ilkeätä ja kohtelemme muita huonosti. Ei meillä kenelläkään ole oikeutusta olla ilkeä tai kohdella ketään huonosti, vaikka kuinka meitä olisi joku joskus loukannut tai edes loukata takaisin.

Monesti myös ne ihmiset, jotka eniten arvostelevat muita ovat niitä, jotka omaavat heikon itsetunnon ja ovat sillä hetkellä kykenemättömiä korjaamaan itseään sisältäpäin ja sokeita omalle toiminnalle sekä käytösmalleilleen. Heille luontevin huonon itsetunnon nostamiseen on yrittää painaa muita alaspäin ja nostaa itseään ylöspäin arvostelemalla muita. Terveen itsetunnon ja minäkuvan varustetulla ihmisellä ei ole tarve tuomita tai arvostella ketään. Hän pitää muita ihmisiä tasavertaisena ja kohtaa ihmiset ihmisenä. Hän myös ymmärtää, että vaikkei hän kaikista ihmisistä pidä, niin eivät he ole sen huonompia kuin hänkään ihmisenä.

Sosiaalisessa mediassa on ollut surullista huomata viime vuosien aikana suomalaisten paha olo. Se kuinka, ihmiset kommentoivat ja ovat valmiita tuomitsemaan sekä nälvimään muita ihmisiä. Joillakin ihmisillä on tapana myös itseään nostattaa sosiaalisessa mediassa kommentoinnillaan, ihan mistä tahansa aiheesta. On nähtävissä, ne henkilöt jotka eivät voi hyväksyä sitä, että jokaisella on oma mielipideasioista. Ihmiset eivät kunnioita ja arvosta muita ihmisiä enää samalla tavalla ja aikuiset ihmiset ovat jo menettäneet käytöstapansa somessa. Julkisista henkilöistä on myös tullut kommentointien perusteella suomalaisten pahan olon ”sylkykuppeja”. Vaatii todella hyvää itsetuntoa ja ehjää minäkuvaa, pysyä täysipäisenä kaikkien sylkemisien jälkeen.

Jos jokainen ihminen käyttäisi yhtä paljon aikaa itsensä tutkimiseen ja omaan elämäänsä energiaa, mitä muiden ihmisten arvostelemiseen, niin meillä Suomessa olisi paljon hyvinvoivia ihmisiä ja kohtelisimme hyvin toisiamme! 🙂

-Rya

Muistatko sinä päivittäin olla kiitollinen? On inhimillistä, että olemme välillä tai useinkin kiittämättömiä ja usein pohdimme, mitä pitäisi elämässämme olla paremmin tai enemmän. Kuinka usein pohdimme, kuinka hyvin meillä on oikeasti asiat? Usein muistamme olla siinä vaiheessa vasta kiitollisia, jos ympärillämme sattuu jotain ikävää, mikä muistuttaa meille, mitä kaikkea meillä oikeasti on. Usein miten ihmisluonne on vielä sellainen, että oikeasti asioita oppii arvostamaan, vasta sitten oikeasti, kun ne menettää. Miksi emme voisi tänään pysähtyä nauttimaan siitä, mitä meillä on? Mitä ihminen oikeasti tarvitsee? Jokainen määrittää itsensä kanssa nämä ihan itse ja oman arvomaailman elämässään.

Elämme usein päivästä toiseen suorittaen arkea ja pysähtymättä nauttimaan hetkistä. Hetkistä nauttiminen ei onnistu ilman kiitollisuutta! Joka päivä olisi syytä pysähtyä nauttimaan jo siitä, mitä meillä on. Usein normaali murheemme saavat liiallisetkin mittasuhteet elämässä. Ja silloin emme muistakkaan, kuinka hyvin muut elämämme osa-alueet ovatkaan. Kiitollisuus on myös asia, jota voi opetella. Joka päivä kannattaa ottaa hetki ja pohtia asioita, joista voi olla kiitollinen sillä hetkellä omassa elämässään, on ne vaikka sitten se kymmennen tervettä varvasta!

Usein keskitymme helpommin negatiivisiin asioihimme ja positiiviset asiamme jäävät niiden varjoon. Emme edes tajua, kuinka helposti negatiivisten asioiden ajattelu saa meissä aikaan kiittämättömyyttä. Sen vuoksi joka päivä olisi hyvä pohtia itsekseen asioita, joista voi olla kiitollinen ja etenkin niinä huonoina päivinä!

Minä olen tänään kiitollinen minun pienestä terveestä pojastani, lähimmäisistäni & terveydestäni! Mistä sinä olet kiitollinen? 🙂

-Rya

Meillä on maailmassa paljon ihmisiä, joilla on rikkinäinen minäkuva. Rikkinäinen minäkuva usein aiheuttaa ihmisessä itsessään paljon negatiivisiä puheita itselleen ja tällaiset ihmiset kohtelevat sekä antavat muiden kohdella itseään huonosti. Ei ulospäin ihmisistä huomaa tai voi sanoa, kellä on rikkinäinen mnäkuva ja kenellä ei. Rikkinäinen minäkuva usein ihmisessä itsessään herättää paljon negatiivisiä tunteita; arvottomuuden ja kelvottomuuden tunnetta, jotka näyttäytyvät usein huonona itsetuntona ja epävarmuutena, monet osaavat hyvin peittää tämänkin ulospäin juuri päinvastaisella käytöksellä.

Kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta jokaisen meidän olisi syytä opetella hyväksymään ja rakastamaan itseämme juuri sellaisena, kuin olemme ja haluamme itse olla! Meidän pitäisi puhua ja kohdella itsellämme, niin kuin puhuisimme ja kohtelisimme parasta ystäväämme! Esimerkiksi seisoessamme peilin edessä ja arvostellessamme omia ulkoisia puutteitamme päämme sisällä, niin voimme silloin pysähtyä pohtimaan, jos peilistä katsoisikin paras ystävämme, niin kuinka me puhuisimme silloin itsellemme?! Minä en ainakaan silloin kiinnittäisi huomiota omien yksityiskohtieni rääpimiseen tai sanoisi peilikuvalleni, kuinka ruma ja lihava olen! Jos puhuisin parhaalle ystävälleni, niin sanoisin: ”Olet hyvä juuri noin! Olet kaunis, arvokas ja tärkeä ihminen!”.

Rikkinäinen minäkuva tarkoitti minulle lopulta sitä, että näin itseni ulkoa, niin kuin katsoisin itseäni jonkun muun silmin. Pyrin muuttamaan itseäni ja elämääni ulkoapäin, jolloin sisältäni olin edelleen tyhjä. Tässä päästään huomaamaan, kuinka rikkinäisen minäkuvan ehjääminen tarkoittaa sitä, että on ryhdyttävä tutustumaan oikeasti itseensä ja ehjääminen tarkoittaa sitä, että hyväksyntää itsellemme emme enää tarvitse hakea muualta, kuin vain itseltämme. Ryhdymme armollisemmaksi, lempeämmäksi ja rakastavammaksi itseämme kohtaan. Tällä muutoksella huomaamattamme ryhdymme kohtelemaan samoin myös lähimmäisiämme sekä muita. Kun minäkuvamme on ehjä, niin ei kenenkään muun sanat pääse sisimpäämme ja omaa totuuttamme horjuttamaan tai kyseenalaistamaan, että joku muu tietäisi meidän omat tarpeemme tai tunteemme paremmin kuin me itse. Me ryhdymme seisomaan omilla jaloillamme ja kantamaan vastuun omasta hyvinvoinnistamme ja emotionaalisista tarpeistamme.

Monesti sisäinen tyhjyys ja rikkinäinen minäkuva pyrkii täyttämään puutteitaan ulkoapäin. Joku haalii materiaa paljon ympärilleen, naisilla usein puhutaan ”himoshoppailijasta”. Tällöinkin materiaalin ostohetki antaa hetkittäisen hyvän olon, mutta ei pysyvää hyvänolon tunnetta. Tai joku toinen kerjää jatkuvasti huomiota sosiaalisessa mediassa ja odottaa saavansa kehuja ulkonäöstään, kun itse ei itselleen pysty antamaan hyväksyntään. Esimerkkejä on lukemattomia ja myös toimintamalleja, joilla pyritään omaa sisäistä tyhjyyttään täyttämään eli omaa rikkinäistä minäkuvaa.

Olemme jokainen oman elämämme tärkeimpiä ihmisiä ja ennen minulta, kun kysyttiin, kuka on elämäni tärkein ihminen, niin vastasin, että poikani. Tänään ymmärrän ja tajuan vastata, että minä itse! Jos en kykene välittämään ja laittamaan elämässäni itseäni tärkeimmäksi, niin silloin en kykene antamaan läheisimmillenikään itsestäni mitään. Se todella on totta, että ihmisen on opeteltava rakastamaan itseään, ennen kuin kykenee rakastamaan oikeasti ketään muuta. Minulle tämä on vasta harjoittelua ja tänäpäivänä alan jo vähän tykkäämään itsestäni sekä omasta seurastani.

Muista kertoa joka päivä itsellesi: ”Sinä olet kaunis, arvokas ja tärkeä ihminen!”.

-Rya

On hämmentävää ollut tajuta, kuinka paljon yritämme kontrolloida kaikkea. Se, että murehdimme huomista esimerkiksi, niin ei se auta meitä ollenkaan, me emme voi hallita tai kontrolloida, mitä huominen tuo meille tullessaan. Miksemme anna vaan jokaisen päivän tuoda asiat eteemme, niin kuin sen on tarkoitettukin tulevan. Se, kuinka yritämme kaikkea kontrolloida, niin pohjimmiltaanhan se on todella itsekästä ja naurettavaakin kuvitella itsemme vähintäänkin Jumalan veroiseksi. Yritämme saada ympärillä olevan maailman toimimaan, niin kuin me haluamme ja jos elämä tuo eteemme asiat toisella tavalla, kuin me olimme toivoneet, niin meidän on hirmuisen hankalaa hyväksyä sitä. Mielummin muuttaisimme ulkoa meidän ympäriltämme jotain, kuin itsestämme. Jokainen varmasti jollain tavalla syyllistyy kontrollointiin ja se on inhimillistäkin.

Kontrollointi voi esiintyä ihmissuhteissakin hyvinkin piilossa ja välttämättä itse ihminen ei edes pysty näkemään omaa toimintaa. On kyse ystävyys-, vanhemmuus-, sisarus- tai parisuhteesta. Ihminen, joka ei kykene omia tunteita käsittelemään, niin oma käytös tällaisella ihmisellä on tietenkin hyvinkin lapsen käytöksen kaltainen monissa hänelle hankalissa tilanteissa, joissa pitäisi omat tunteet kohdata ja kyetä käsittelemään. Tunteiden kohtaamisen ja hyväksymisen sijaan on ”helpompi” yrittää kontrolloida ympärillä olevien ihmisten toimintaa ja ympäristöä. Esimerkiksi ihminen, jolla on vahvana pelko hylätyksi tulemisesta on usein ihmissuhteessa hyvinkin kontrolloiva ja mustasukkainen, joka luonnollisesti johtuu omasta epävarmuudestaan. Usein mielummin jättää itse toisen, jottei tule itse jätetyksi, tässä toiminnassa on huvittavinta se, että hän kokee itsensä kuitenkin hylätyksi tulluksi, vaikka olisikin itse tehnyt päätöksen lähteä suhteesta. Se johtuu siitä, että useimmiten tällöin hän ei ole itse oikeasti halunnut toimia niin, mutta ei ole kyennyt toimimaan pelkojensa kanssa toisin ja näin on toiminut itseään vastaan.

Myöskin helppo esimerkki arjesta on, että usein murehdimme ja suunnittelemme paljon asioita huomisesta etukäteen liikaakin, joihin emme voi vaikuttaa, kuinka ne tilanteet tulevat eteemme todellisuudessa. Asiat menevät juuri niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Ja turha murehtiminen vie meiltä vaan tämän hetken meidän tästä päivästä juuri nyt. Meillä ei ole kuin vain tämä päivä ja tämä hetki. Huomisen kulusta emme voi olla varmoja kuin kalenterimme tasolla, kuinka se tulee sujumaan oikeasti todellisuudessa.

Asioiden ja muiden kontrollointi on ihmiselle itselleen varmasti tuhoavimpia asioita, mitä tiedän. Se, kuinka paljon kontrollointi syö meiltä omaa hyvinvointia ja me vielä sallimme sen. Kontrollointi kulkee myöskin käsikädessä usein pelkojemme kanssa. Niitä asioita, joita pelkäämme, niin yritämme kontrolloida, ettei asiat ja tilanteet mene niin, että joudumme pelkomme kohtaamaan. Usein kontrollointimme aiheuttaa sen, että asiat juuri sujuvat niin, kun emme haluaisi niiden sujuvan ja silloin kannattaa myös muistaa se sana ”peili”! Miksemme anna vaan asioiden tulla eteemme ja mene asia kerrallaan elämässämme eteenpäin eli pitämällä asiat vaan yksinkertaisina.

Suurin ongelma on oma suhtautumisemme asioihin, se että uskallamme olla suunnitelematta ja murehtimatta liikaa ei tarkoita, ettemme välittäisi tai olisimme vastuuntunnottomia. Voimme olla hyvinkin vastuuntuntoisia, vaikkemme yritä kontrolloida kaikkea ympärillämme ja elämme vain tässä hetkessä. Vain sillä on väliä, kuinka toimimme hetki hetkeltä. Itse olen halunnut hellittää otteen elämän kaikista langoista, jotka kuormittivat minut lopulta alleen ja veivät voimavarat asioilta, jotka oikeasti elämässäni olisi tarvinneet niitä. Muun muassa elämä tässä ja nyt! Keskityn itseni vuoksi tänään kantamaan vaan ne vastuut, jotka minulle kuuluvat ja annan muiden läheisteni ottaa vastuun heidän omasta elämästään. Tämä on myös itseni ja läheisten ihmisten aitoa välittämistä, kunnioittamista sekä arvostamista tänäpäivänä.

Tänään uskallan olla tässä ja nyt. Annan huomisen tulla luokseni ja tuoda eteeni sen sellaisena, kuin sen on tarkoitus tulla. Se varmasti tulee yllättämään minua, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta en jaksa enää tuhlata aikaani murehtimiseen tai aioihin, joihin en pysty vaikuttamaan tässä ja nyt. Ymmärrän ja näen itseni tänään oikeissa mittasuhteissa ja hyväksyn sen. 🙂

-Rya