Kuukausi: toukokuu 2018

Usein aikuisena haaveilin lapsuuden kesistäni ja niiden ajattomuudesta. Tuntui, että enää en koskaan pääse kokemaan ajattomuutta tai olemaan vaan pää täysin tyhjänä paikallaan nauttien hetkestä. Luulin, että aikuisuus ja suuremmat vastuut olivat este, etten enää pääse kokemaan asioita samalla tavalla. Oikeasti minä olin taas se este, minä ja minun ajatusmaailmani. Mieleni oli joko eilisessä tai huomisessa, juuri se päivä ja hetki meni minulta silloin ohi. Havahduin reilu vuosi sitten, että en enää osannut / kyennyt olemaan oikeasti läsnä, kuin pienen pieniä hetkiä. Enkä kyennyt nauttimaan hetkistä, sillä pääni oli jossain muualla. Olin itse sokaistunut omaan toimintaani silloin täysin. Myös työni oli tuonut minulle vuosien saatossa usean sähköpostiosoitteen, muutaman puhelin ja useamman some-tilin. Olin aina tavoitettavissa ja riitti, että sain sähköpostiin tai someen viestin ja nopeasti vastasin kaikkiin, niin en kyennyt olemmaankaan enää täysin läsnä. Se, että olin tietoinen, että olen tavoitettavissa aiheutti minussa jo sen, että en ollut täysin rentoutunut vapaalla ollessani. Edelleenkin saan tehdä itseni kanssa töitä tämän kanssa. Mutta koen nauttivani tänäpäivänä jo aivan eri tavalla asioista ja olemaan hetkissä läsnä pojalleni. Pysähtymään hetkiin ja nauttimaan pienistä asioista aivan eri tavalla kuin aiemmin. Myös meditointiharjoitukset ovat olleet hyvä apu itselleni joka päiväiseen pysähdykseen, mikäli tunnen itseni rauhattomaksi tai epätasapainoiseksi.

Somesta sain ”ähkyn” syksyllä ja tajusin, kuinka paljon annoin sen viedä minulta aikaani. Se, että en ollut tässä hetkessä läsnä ja selasin jotain jonninjoutavaa, oli myös minulle ollut paljon itseni ja omien tunteideni / ajatusteni karkuun juoksemista. Toki siinäkin on paljon hyvää, mutta rajansa kaikella! Huomasin myös, että puhelimen laittaessa pois ja istuessani lapseni kanssa lattialla leikkimässä ajatukseni juoksivat joko eilisen (menneissä) tapahtumissa tai murehtien / suunnitellen huomista (tulevaa). Ajatukseni siis estivät minua nauttimasta ja olemasta juuri sillä hetkellä läsnä lapselleni tai läheisilleni. Minulle oman mieleni virittämisen parhaita apukeinoja oli kuulla reilu vuosi sitten tämä, joka auttoi havahtumiseen ja pohtimaan itseään sekä omaa toimintaa:

”Jokaisessa viikossa on kaksi päivää, joista emme
koskaan saisi olla huolissamme. Kaksi päivää,
joita ei saa rasittaa peloilla eikä epäilyksillä.

Toinen päivistä on eilinen erehdyksineen ja huolineen;
virheineen ja vikoineen; suruineen ja tuskineen.
Eilispäivä on ikuisiksi ajoiksi vetäytynyt pois
vaikutuspiiristämme. Kaikki maailman mammonat
ovat riittämättömiä tuomaan takaisin eilistä.

Emme voi peruuttaa yhtään tekoa jonka olemme
tehneet; emme voi pyyhkiä pois yhtään sanottua sanaa.
Eilispäivä on vain yksinkertaisesti ollut ja mennyt.

Toinen päivistä taas on huominen.
Se on yhtä kaukana kuin eilinen – saavuttamattomissa.

Huomisen aurinko nousee joko loistavana
tai pilvillä verhoiltuna.
Mutta se nousee!

Meillä ei ole mitään osuutta huomispäivään ennen
kuin aurinko nousee, sillä huomista ei vielä ole.

Näin meillä jää vain yksi päivä.
Tänään!

Elä siis ja nauti tästä hetkestä. Nyt on tänään.
Tee sille jotain ennen kuin siitä tulee eilinen.”

-Tuntematon-

Läsnäolemisen harjoitteleminen on ollut minulle yksi antoisimmista asioista viimeisen vuoden aikana. Sen tuoma hetkestä nauttiminen ja pienet asiat antavat enemmän kuin kuvittelin. Etenkin pienen poikani seurasta olen eniten saanut onnen täyteisiä hetkiä! Tämä pieni poika on myös ollut minulle parhain peili seurata, kuinka itse olen onnistunut olemaan läsnä. Häneltä saa kyllä parhaimman ja rehellisimmän palautteen. 🙂

-Rya

Kun minun piti ryhtyä reilu vuosi sitten tutkimaan itseäni ja mitä minä tunnen, niin minun oli helpompi löytää tunne ulkopuolelta, jonka imin itseeni omaksi tunteeksi, mutta en osannut kertoa ja kaivaa yksittäistä tunnetta sisältäni. Jos läheiseni oli jostain asiasta tuohtunut ja kertoi minulle siitä, niin minäkin oli sen jälkeen tuohtunut, vaikka asia ei edes liittynyt minuun oikeasti! Se, että kuuntelen läheisiäni, niin ei minun tarvitse heidän tunteita itseäni imeä, minun kuuluisi olla vastuussa ihan omista tunteistani ja heidän omistaan. Esimerkiksi minulla oli hyvä päivä ja puolisoni tuli kotiin, mutta hän oli huonolla tuulelle omasta päivästään. Nopeasti minunkin tunne oli vaihtunut samaksi. Tunnistin lopulta jo paremmin läheiseni tunteet ja tarpeet, kuin omani. Ensimmäinen kysymys olikin itseltäni alkuun, kuka minä oikeasti olen? En tuntenut enää itseäni. En tiennyt, mitä minä haluan oikeasti? Millainen oikeasti olen? Osasin kyllä kertoa kaikista minun läheisistäni, mitä he haluavat ja millaisia he ovat, mutta itseni olin kadottanut täysin.

Monesti näkee pariskuntia, jotka eivät ole enää ”Seppo & Liisa”, vaan yhteen kietoutunut yksikkö, ei erilliset kaksi ihmistä. Se, että jaamme asiat läheisen ihmisen kanssa ei tarkoita, että olemme yksi ja sama ihminen tai kaikesta olisimme samanlaisia ja samaa mieltä. Kun imemme läheisen ihmisen tunteet itseemme, niin lopussa onkin jo se tilanne, että minuun koskee myös, kun häneen koskee. Emme kykene käsittelemään enää läheisiemmekään tunteita, miksi kykenisimme, kun emme kykene omiammekaan. Puhuminen oikeasti sisäisistä tunteistamme onkin jo haastavaa. Vaikka meistä tuntuu, että pystymme oikeasti puhumaan, mistä vain ja jakamaan kaiken.

Kun meille kertoo läheinen ihminen, että hänestä tuntuu jokin asia pahalta, niin ei meidän tehtävä ole yrittää ”ratkaista” tunnetta, vaan kuunnella, tukea vaan olemalla läsnä ja antaa toisen tuntea läpi tunteensa. Tunne menee aina ohi! Tyypillisesti tilanne, jossa toinen ei osaa käsitellä tunteita on esimerkiksi nainen kertoo miehelleen rauhallisesti purskahtaen samalla kyyneliin, kuinka hänellä on ollut rankka päivä töissä ja hänen olonsa on tosi väsynyt. Mies ei tiedä, miten toimisi tilanteessa. Hän ryhtyy vahingossa ”mitätöimään” toisen tunteita vääriksi, sanomalla: ”Tiedätkö, kuinka minun päivä oli varmasti pahempi kuin sinun. Kuinka se nyt noin rankka on muka ollut, kuin sinähän istut toimistossa koko päivän. Elä nyt viitsi vollottaa.” Miehen tarkoitus ei välttämättä ollut tässä mitätöidä toisen tunteita, vaan hän ei kyennyt käsittelemään niitä, vaan pyrki näillä lauseilla ”ratkaisemaan” toisen tunteet pois. Näin hän sai naisen tuntemaan, että hänen tunteensa olisivat jollain lailla vääriä tai hänestä ei olisi saanut tuntua siltä. Näiden lauseiden sijaan mies olisi voinut olla vain hiljaa tai todeta: ”Kyllä se siitä” ja käydä halaamassa naista hetken aikaa ja mennnä pois. Tällöin mies olisi kyennyt ottaa vastaan toisen tunteet ilman, että hän ”imee” niitä itseensä. Myös usein toisen negatiiviset tunteet, voi toineen imeä itseensä ja kokea ne syyllitämisenä, vaikka se ei ole ollut edes toisen tarkoitus millään tavalla.

Se, että jokainen meistä on vastuussa vain omista tunteistaan, ei tarkoita, että emme voisi olla empaattiisia läheisiämme kohtaan, tietenkin voimme, mutta meidän ei tarvitse ”imeä” samaa tunnetta itseemme ja ryhtyä tuntemaan samoin. Ei se palvele meidän lähimmäistäkään. Ainoastaan toisten tunteista olemme vastuussa silloin, jos meidän oman toimintamme motiivit ovat olleet satuttaa toista, mutta niin pitkään, kun meidän omat motiivit ovat hyvät, niin me emme ole vastuussa muiden ihmisten tunteista. Aina emme voi toimia elämässämme niin, ettei joku joskus loukkaantuisi meille. Tärkeintä on silloin itse tietää, että tarkoituksemme ei ole ollut satuttaa ketään ja kyse on meillä jokaisella omasta elämästämme. Omat tunteemme eivät koskaan ole väärin, mutta olemme vastuussa tänäpäivänä silti omista sanoistamme ja teoista!

Puhu, Luota & Tunne.

-Rya

Vuosi sitten ryhdyin kovasti vaan kaivamaan itsestäni vastauksia, kun reagoin johonkin asiaan voimakkaasti, miksi jokin asia tai ihminen aiheutti minussa voimakkaampia tunteita tai miksi toimin joissakin tilanteissa ei toivomallani tavalla? Toki tätä ennen olin käynyt itseni kanssa koko elämääni läpi lapsuudesta saakka ja ihmissuhteitani vuosien varrelta. Pohtinut omia tunnelukkojani ja opetellut näkemään niiden vaikutukset omaan toimintaani. Kaiken tämän tajutessani ja sisäistäessäni, ymmärsin, että ”vika” löytyy aina minusta, kun tunnen jotakin suuremmin ja se tunteminen on todellakin sallittua. Mutta se, kuinka toimin tunteideni kanssa, niin siihen pyrin saamaan koko ajan muutosta ja kehittymään, jotten toimi itseäni vastaan, enkä annan tunnelukkojen enää ohjata elämääni. Se, että harjoittelin ensin, että tunteminen on ok ja sallin itseni tuntea ja tunnistamaan tunnelukkoni, niin huomasin, että itseasiassa jokainen kohtaamani ihminen on minulle tänäpäivänä itseni peili. 🙂

Kun jokin puheenaihe tai ihminen saa minussa voimakkaita tuntemuksia seurassaan, esimerkiksi hän herättää minussa ärsyyntymistä. Se kertoo, minulle joka kerta, että minulla on jotakin asioita itsessäni edelleen selvittämättä. Ärsyyntymisen tunteeseen on minussa itsessäni jokin syy, ei välttämättä siinä toisessa ihmisessä tai hänen puheissaan. Esimerkiksi ystäväni sanoo minulle, että ”Olet kyllä todella leväperäinen raha-asioissasi!”. Jos tiedän sisälläni, että en kyllä ole, niin ei se hänen kommentti herätä minussa suurempia tunteita tai en viitsi siihen edes sen enempää kommentoida saatika yrittää ryhtyä muuttamaan hänen mielipidettään asiasta. Ei niin sanotusti uppoa sellaiset asiat minuun, kun tiedän itse varmasti, kuinka minun raha-asioiden laita on, eikä minun sitä tarvitse muille yrittää todistella.

Usein minua myös herättävät ärsyyntymisen tunteita ihmisissä piirteet, joita en edes ensin tajua, että itse omaan! 😀 Tämä on ollut jopa hyvin huvittavaa minusta, sillä onhan se tosi koomista, että jonkun ihmisen luonteen piirteet ärsyttävät sinua ja pian tajuat, että sehän muistutti vaan ihan sinua ja se aiheutti ärsyyntymisen sinussa, omat ei niin itsellesi rakkaat luonteen piirteesi! Tässä myöskin voi olla toisen ihmisen toimintavat tai ajatusmaailma yhtälailla. Esimerkiksi olemme usein todella sokeita omille toimintatavoillemme, mutta näemme samat toimintatavat kyllä ympärillä olevissa ihmisissä.

Se, että jonkun kanssa keskustelun aihe herättää minussa valtavasti tunnekuohua, niin vika ei ole siinä, että olisimme eri mieltä, se on ok. Yleensä syynä on keskustelun aihe silloin, jotain tunteita aihe herättää minussa sisälläni ja sen käsitteleminen on vielä kesken. Ennen tällöinkin oli helpompi itselleen perustella omaa tunnekuohua sillä, että keskustelun vastapuoli oli ärsyttävä, provosoi, jne. Mutta jos voimme itsemme kanssa hyvin ja olemme käsitelleet sekä antaneet itsellemme tuntea asiat läpi elämästämme, niin ei meissä normaalisti nouse vahvoja tunnereaktioita keskustellessamme muiden ihmisten kanssa tai ärsyynnytä ihmisestä, jota emme edes tunne. Toki, silloin jos joku meitä kohtelee huonosti tai sanoo meille jotain ikävää, niin ei meidän tarvitse silloin ryhtyä pohtimaan, miksi meissä esimerkiksi silloin herää suuttumuksen tunne.

Jos minä voin hyvin itseni kanssa ja minulla on ehjä terve minäkuva itsestäni, niin ei minussa pitäisi nousta keskusteluissa suuria tunneryöppyjä. Hyväksyn, että ihmiset ovat eri mieltä kuin minä asioista ja en yritä ryhtyä ohjaamaan (kontrolloimaan) ketään keskustelussa. Myös hyväksyn, että ihmiset ovat erilaisia ja ei kaikista tietenkään tarvitse tykätä tai heidän seurassaan viihtyä, mutta ei kukaan tuntematon ihminen minussa herätä omalla käytöksellään vahvoja tunneryöppyjä enää. Tänään koen, että olen tasavertainen keskustelija muiden kanssa. En parempi enkä huonompi, vaan samalla viivalla!

Minä olen jopa viime kuukausien aikana päässyt kiittämään muutamaa ihmistä, että heidän kanssaan keskutelu tai tilanne on aiheuttanut minussa tunneryöpyn, jota en olisi voinut saada pintaan ja käsittelyyn ilman heitä. Vaikka tunnetila oli negatiivinen itselläni ja todella ahdistava, niin kerroin rehellisesti ja avoimesti, että he eivät olleet sanoneet tai tehneet mitään väärää eikä heidän tarvinnut muuttaa omaa käytöstään minun vuokseni, vaan minussa itsessäni on vielä asioita, joita minun on käytävä itseni kanssa läpi. Eivätkä he olleet vastuussa minun tunteistani tai olisi voineet edes estää tällaista tilannetta, mutta kiitollinen olen siitä, että pääsen tänäpäivänä tutkimaan ja kehittämään itseäni myös vuorovaikutustilanteissa. Jokainen käymäni keskustelu ja tapaamani ihminen jättää minuun jäljen, opettaa ja auttaa minua tutustumaani itseeni tänäpäivänä!

Jokaisella tapaamallasi ihmisellä on elämääsi suurempi merkitys kuin arvaatkaan, vaikka tapaisitkin jonkun vain kerran. 😉

-Rya