Parisuhteissa tyypillisesti kuulee varsinkin miesten puhuvan mies porukoissa, kuinka ”nainen nalkuttaa”. Toki minusta tuntuu, että sitä kontrollointia on molemmin puolin parisuhteissa, niin miehissä kuin naisissa. Ehkä naisten ja miesten kontrollointi eroaa vaan toisistaan, vaikka sitä onkin yhtälailla molemmissa.

Minä omassa suhteessani huomasin meissä molemmissa paljon toistemme kontrollointia sekä pyrimme muuttaamaan toisiamme. Tuo lause: ”Elä & Anna toisen elää!” kolahti minuun siksi todella lujaa. Kun olin harjoitellut seuraamaan omaa toimintaani ja motiivejani, niin huomasin nopeasti, kuinka paljon yritin kontrolloida ja ohjata puolisoani. Ja kun toista ihmistä ei voi muuttaa, ennen kuin hän itse haluaa muuttua. Kaikki lähtee meistä itsestämme. Ei silläkään ole väliä, kuinka hyvät tarkoitusperät puheillani oli tai kuinka se ajatusmaailman muuttaminen hänelläkin olisi hänelle itselleen hyväksi. Ketun kontit sanon minä! Minun motiivi oli pohjimmiltaan itsekäs, sillä en minä voi tietää, mikä hänelle on oikeasti parhaaksi. Vaan hänen itsensä on se selvitettävä, ei minun! Ja tiesinhän minä sen jo itsestäni, että jos hän ei ole valmis muuttamaan omaa ajatusmaailmaansa tai toimintatapojaan yhtään, niin meille on väistämätöntä ero. Niin kyllä, minun motiivini oli viimeiseen saakka saada häntä muuttamaan itsessään jotakin, jotta me ja meidän perhe pysyisi kasassa, koska minä halusin niin.

Puolisollani kontrollointi näkyi myös, mutta eri asioissa. Minulla se oli enemmän kotiaskareet ja toisen käyttäytyminen. Puolisollani se keskittyi enemmän minun ulkosiin asioihin ja rahan käyttöön. Negatiivisuuden kehän kierre oli valmis. Eron jälkeen asuimme hetken yhdessä ja pyysin puolisoani pelaamaan kanssani peliä, jossa molemmat luettelee toisistaan 10 positiivista ominaisuutta ja se kävi meiltä molemmilta ihan helposti sekä nopeasti. Miksi pystymme helposti luettelemaan paljon hyviä asioita toisistamme, mutta emme kyenneet suhteen aikana lopussa enää sanomaan toiselle mitään hyvää?

Tarkoituksella väänsimme typerämmistäkin aiheista riidan aikaan ja molemmat olivat todella turhautuneita tilanteeseen. Minusta tuntuu, että tämä kaikki oli juuri näin nurin kurin lopussa, kun emme kyenneet puhumaan. Emmekä todellakaan niistä aidoista tunteistamme. Pidimme oikeat tunteet sisällämme ja molemmilla suusta tuli ainoastaan epätoivoinen paha olo, emmekä enää uskaltaneet tai kyenneet näyttämään saatika osoittamaan rakkautta. Kun alkoi tuntua molemmista liian myöhäiseltä, niin molempien pelko-tunnelukot lähtivät puhumaan ja helpompaa meille kahdelle luuserille on nostaa kädet pystyyn, kun pelkäämme molemmat hylätyksi tulemista. Kaikessa tässä ironisinta on, että tällä toiminnalla tunne on silti, että olet tullut hylätyksi, kun et uskaltanut edes yrittää!

Parisuhteissa on hyväksyttävä toinen sellaisena, kuin se on. Jokainen meistä on vaan ihminen, inhimillinen sellainen! Jos ei ole valmis hyväksymään toista sellaisena kuin hän on, niin silloin suhde on mahdoton! Me teemme elämäämme itsellemme rajat ja omat arvot, emme kenellekään toisille. Kerromme omat rajamme ja arvot lähimmillemme. He voivat itse päättää kunnioittavatko he niitä vai eivät? Jos meidän esittämiä rajoja ei kunnioiteta ja toistuvasti annamme periksi omasta arvomaailmastamme ja pahimmillaan joudumme toimimaan itseämme vastaan, niin kadotamme itsemme ja emme enää itsekkään kunnioita tai arvosta itseämme. Tästä syystä omia rajoja on kunnioitettava ja arvostettava! Kukaan muu ei voi arvostaa tai kunnioittaa sinua, ennen kuin itse kunnioitamme ja arvostamme itseämme! 😉

-Rya