Minulla meni kauan käsittää, että ei kukaan muu meitä satuta niin paljon, kuin me itse satutamme itseämme. Toki ihmiset loukkaavat, voivat kohdella huonosti tai satuttaa, mutta miksi me sallimme sen? Emmekö ole silloin osa syyllisiä itse, jos kerta toisensa jälkeen sallimme jonkun satuttaa meitä? Me itse olemme vastuussa aikuisina ihmisinä itsestämme ja meidän on tehtävä rajat sille, kuinka annamme muiden kohdella meitä. Eli ei siis rajoja muille, vaan itsellemme! Ja nämä rajathan ovat sellaiset, joista meidän itsemme on pidettävä kiinni. Jos jokin asia  loukkaa meitä jatkuvasti ja emme pysty itse sitä hyväksymään, niin silloin meidän on itsemme tehtävä muutoksia, eikä vastuutettava muita meidän hyvinvoinnista.

Tässä kohtaa emme itse kykene enää välittämään ja rakastamaan itseämme, emme koe ansaitsevan mitään parempaa ja vastuutamme ympäristömme määrittämään sen, mitä me ansaitsemme. Eikö siinä kohtaan ole aika rikkinäinen minäkuva kyseessä. Ja ainoa ihminen, joka kykenee tämän kelkan kääntämään, on ihminen ihan itse ei kukaan muu. Useasti se, että annamme muiden kohdella itseämme huonosti aiheuttaa sen, että mekään emme enää kykene kohtelemaan heitä sen paremmin takaisin. Tähän yleensä sokaistuu itsekin, eikä kykene näkemään omaa osuuttaan. Tämä ei välttämättä näy teoissa muita kohtaan, vaan asenteessa ja puheissa sekä arvostuksen ja kunnioituksen puutteessa läheisiämme kohtaan.

Usein kuulen puhuttavan katkeran makuisia elämän tarinoita ja siitä, kuinka vaan heitä on elämä sekä ihmiset kohdelleet huonosti, mutta usein tarinoista unohdetaan ja suljetaan oma osuus pois kokonaan. Helpompi on sysätä kaikki vastuu omasta elämästä toisen niskaan ja leikkiä uhria, sen sijaan, että ottaa vastuun omasta osastaan. Tästä omasta osuudesta kysyessä kuulee usein ne sanat: “Mutku” ja “Sitku”. Toki elämässä käy asioita, jotka eivät ole itsestään kiinni, mutta se, kuinka asiat ja tunteet itse käsittelee ja jääkö tunteisiin kiinni, niin siitä vastuu on aina ihmisellään itsellään. Tietenkin jokainen käy itsesäälin ja säälin tunteissa sekä nekin on tunnettava läpi, mutta ne on mielestäni myrkyllisimpiä ja niihin juuttuminen sairastuttaa ihmisen. Ilman niitäkin ihminen kykenee olemaan empaattinen ja inhimillinen ihminen, mutta itselleni elämässä nämä ovat olleet myrkillisimpiä tunteita.

Olemme myös vastuussa omasta mielestämme ja siitä, haluammeko ruokkia mieltämme negatiivisilla vai positiivisilla ajatuksilla. Toki elämä kuljettaa meitä ja eteemme tulee niin positiivisia kuin negatiivisiakin asioita ja sitä myöten myös tuntemuksia. Mutta eikö elämä kuitenkin ole aika pitkälti hyvinkin normaalia ja tasaista? Miksi ihan normaalinakin päivänä, kun mitään erityistä ei ole sattunut tai tapahtunut tässä hetkessä annamme mielemme veetää negatiivisuuden puolelle? Mehän itse silloin satutamme itseämme! Myös turha murehtiminen, kauhuskenaarioiden läpikäyminen mielessä eri asioista on turhaa itsensä satuttamista ja huonoa mielen virittämistä. Miksemme anna vaan asioiden sujua painollaan ja luota elämään? Vaikka murehtisimme ja kävisimme kauheimmatki kauhuskenaariot päässä läpi, niin silti mitä ikinä tapahtuukin, niin asiat tuntuvat silti aivan yhtä pahalta. Eli tämä murehtiminen on todellakin turhaa ja itseään kuluttavaa! Sillä mikään ei oikeasti ole meidän käsissämme, asiat menevät juuri niin kuin niiden kuuluukin mennä. Ja onnemme tiellä ovat ne odotukset!

Rohkeutta on heittäytyä elämään joka päivä avoimin mielin. Uskaltaa antaa asioiden tulla eteesi ja antaa itsesi nauttia elämästä. Antaa elämän kuljettaa itseä juuri sillä tavalla, kuin sen on tarkoitus kuljettaa. Keneltä se on pois, jos en anna itseni nauttia juuri tässä hetkestä? Vain ja ainoastaan minulta itseltäni. 🙂

-Rya