Olen ratsastanut 3-vuotiaasta saakka ja kehityin pikkuhiljaa vuosien varrella, toki varmasti kehitykseeni vaikutti ratsastamani hevosten taso ja valmentajat matkan varrella. Koin kuitenkin, että kehittymiseni ratsastajana alkoi vasta aikuisiällä, kun olin valmis nöyrtymään itselleni ja ottamaan oikeasti neuvot vastaan sekä kykenevä muuttamaan ajatusmaailmaani ja toimintamallejani. Se, että pystyin muuttamaan edelle mainittuja, minun oli nöyryttävä itselleni ja myönnettävä, että olen aiemmin ajatellut joitain asioita väärin, niin että ne olivat kehitykseni este ollut aiemmin. Olin aiemmin selitellyt ja ollut mukavuuden haluinen, kävin vaan välillä “mukavuusalueeni” ulkopuolelle pieninä hetkinä. Kehitystä tästä syystä tapahtui vain siksi hetkittäin ja pienin askelein.

Aikuisiässä minulle tuli vastaan valmentaja, jolle ei sanottu “EI” tai selitelty, vaikkakin tämä valmentaja otti alkuun päähän, kun sain tiukan vastauksen: “Hiljaa, p*rse penkkiin ja ratsasta!”. Pohdin alkuun, että miksi ihmeessä maksan tuosta v*ttuilusta! Kun valmentaja ei käsitellytkään minua, niin kuin halusin! Ajattelin, että käyn nyt valmennuksessa jonkin aikaa, enkä heti lopeta hänen kanssaan. Nopeasti huomasin, että kun pidin suun supussa ja ratsastin, enkä enää selitellyt tai kyseenalaistanut valmentajaa, niin ryhdyin nopeasti kehittymään. Ja tietenkin, päivittäin ratsastin myös yksin ja tarvitaan paljon toistoja, jotta asiat menevät selkärankaan ja lihasmuistiin saakka.

Tämä minun ratsastusharrastukseeni vertaus on hyvin sopiva myös minun omaan ajatusmaailmaani elämästä ja siinä omista toimintatavoistani sekä ajatusmaailmastani. Meille ihmisille on erittäin vaikeaa muuttaa elämän varrella opittuja toimintamallejamme sekä ajatusmaailmaamme. Tykkään erityisesti sanonnasta: “tyhmä saa olla, muttei ylpeä!”. Tämä sanonta on erittäin sopiva ollut minulle ja monelle tässä maailmassa. Miksi ihmisille on niin vaikeaa myöntää, että on ollut väärässä, vaikka se olisi itseään vastaan? Ja kaikki muutkin sen ympärillämme näkisivät. Tekeekö väärässä olemisen myöntäminen itsestään jollain tapaa heikomman, huonomman tai haavoittuneisemman muiden silmissä? Ei minusta! Sekin on ollut vaan meidän omien korviemme välissä. On vahvuutta olla myös heikko ja se on inhimillistäkin! Se, ettei pysty ottamaan palautetta vastaan, niin silloin ei myöskään pysty kehittymään. On kyse työstä, harrastuksesta tai ihmissuhteista, niin itselleen kehittävintä on pistää suu kiinni ja keskittyä kuuntelemaan sekä pohtia kuulemaansa. Nöyristellä ei tarvitse ketään, mutta nöyryyttä pitää olla! Ja muistettava, että ollaan samalla viivalla kaikki, ketään ei tarvitse katsoa ylöspäin eikä alaspäin. 🙂

Sanavarastosta kannattaa jättää pois: “mutta, kun” ja “sitten, kun”, niin elämästä tulee paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa! 😉

-Rya