Usein aikuisena haaveilin lapsuuden kesistäni ja niiden ajattomuudesta. Tuntui, että enää en koskaan pääse kokemaan ajattomuutta tai olemaan vaan pää täysin tyhjänä paikallaan nauttien hetkestä. Luulin, että aikuisuus ja suuremmat vastuut olivat este, etten enää pääse kokemaan asioita samalla tavalla. Oikeasti minä olin taas se este, minä ja minun ajatusmaailmani. Mieleni oli joko eilisessä tai huomisessa, juuri se päivä ja hetki meni minulta silloin ohi. Havahduin reilu vuosi sitten, että en enää osannut / kyennyt olemaan oikeasti läsnä, kuin pienen pieniä hetkiä. Enkä kyennyt nauttimaan hetkistä, sillä pääni oli jossain muualla. Olin itse sokaistunut omaan toimintaani silloin täysin. Myös työni oli tuonut minulle vuosien saatossa usean sähköpostiosoitteen, muutaman puhelin ja useamman some-tilin. Olin aina tavoitettavissa ja riitti, että sain sähköpostiin tai someen viestin ja nopeasti vastasin kaikkiin, niin en kyennyt olemmaankaan enää täysin läsnä. Se, että olin tietoinen, että olen tavoitettavissa aiheutti minussa jo sen, että en ollut täysin rentoutunut vapaalla ollessani. Edelleenkin saan tehdä itseni kanssa töitä tämän kanssa. Mutta koen nauttivani tänäpäivänä jo aivan eri tavalla asioista ja olemaan hetkissä läsnä pojalleni. Pysähtymään hetkiin ja nauttimaan pienistä asioista aivan eri tavalla kuin aiemmin. Myös meditointiharjoitukset ovat olleet hyvä apu itselleni joka päiväiseen pysähdykseen, mikäli tunnen itseni rauhattomaksi tai epätasapainoiseksi.

Somesta sain “ähkyn” syksyllä ja tajusin, kuinka paljon annoin sen viedä minulta aikaani. Se, että en ollut tässä hetkessä läsnä ja selasin jotain jonninjoutavaa, oli myös minulle ollut paljon itseni ja omien tunteideni / ajatusteni karkuun juoksemista. Toki siinäkin on paljon hyvää, mutta rajansa kaikella! Huomasin myös, että puhelimen laittaessa pois ja istuessani lapseni kanssa lattialla leikkimässä ajatukseni juoksivat joko eilisen (menneissä) tapahtumissa tai murehtien / suunnitellen huomista (tulevaa). Ajatukseni siis estivät minua nauttimasta ja olemasta juuri sillä hetkellä läsnä lapselleni tai läheisilleni. Minulle oman mieleni virittämisen parhaita apukeinoja oli kuulla reilu vuosi sitten tämä, joka auttoi havahtumiseen ja pohtimaan itseään sekä omaa toimintaa:

“Jokaisessa viikossa on kaksi päivää, joista emme
koskaan saisi olla huolissamme. Kaksi päivää,
joita ei saa rasittaa peloilla eikä epäilyksillä.

Toinen päivistä on eilinen erehdyksineen ja huolineen;
virheineen ja vikoineen; suruineen ja tuskineen.
Eilispäivä on ikuisiksi ajoiksi vetäytynyt pois
vaikutuspiiristämme. Kaikki maailman mammonat
ovat riittämättömiä tuomaan takaisin eilistä.

Emme voi peruuttaa yhtään tekoa jonka olemme
tehneet; emme voi pyyhkiä pois yhtään sanottua sanaa.
Eilispäivä on vain yksinkertaisesti ollut ja mennyt.

Toinen päivistä taas on huominen.
Se on yhtä kaukana kuin eilinen – saavuttamattomissa.

Huomisen aurinko nousee joko loistavana
tai pilvillä verhoiltuna.
Mutta se nousee!

Meillä ei ole mitään osuutta huomispäivään ennen
kuin aurinko nousee, sillä huomista ei vielä ole.

Näin meillä jää vain yksi päivä.
Tänään!

Elä siis ja nauti tästä hetkestä. Nyt on tänään.
Tee sille jotain ennen kuin siitä tulee eilinen.”

-Tuntematon-

Läsnäolemisen harjoitteleminen on ollut minulle yksi antoisimmista asioista viimeisen vuoden aikana. Sen tuoma hetkestä nauttiminen ja pienet asiat antavat enemmän kuin kuvittelin. Etenkin pienen poikani seurasta olen eniten saanut onnen täyteisiä hetkiä! Tämä pieni poika on myös ollut minulle parhain peili seurata, kuinka itse olen onnistunut olemaan läsnä. Häneltä saa kyllä parhaimman ja rehellisimmän palautteen. 🙂

-Rya