Olen ollut itse niin solmussa tunteideni kanssa, etten niitä ole osannut tai kyennyt edes aiemmin kunnolla käsittelemään. Olen ollut mestari painamaan oikeat tunteeni syvälle sisälleni ja niistä oli kasvanut vuosien varrella sellainen suuri epämääräinen ”möykky” sisälleni, että oli edes vaikea kertoa, mikä tunne siellä milloinkin oli päällimmäisenä. Nyt olen sen reilun vuoden kuorinut tunteitani esille ja riisunut suojiani kerros kerrokselta. Vuosi sitten ensimmäinen tavoitteeni oli uskaltaa olla ”heikko” eli minun mittarissa aidosti näyttää tilanteissa omat tunteeni. Minulle oli rakennettu sisääni vuosien aikana ajatus: ”Elä näytä heikkouksiasi kenellekään, jottei kukaan pysty sinua satuttamaan!” Tämä tarkoitti minun mittapuussani ja aiemmassa ajatusmaailmassani sitä, että jos näytin tunteeni, niin olin mielestäni heikko!?

Tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen ei tee ihmisestä heikkoa, päinvastoin tänäpäivänä koen, että niistä puhuminen ja niiden näyttäminen tekee minusta vahvemman ihmisen. Jo se, että opin kuuntelemaan itseäni ja kertomaan, miltä minusta oikeasti tuntuu, on minulle ollut haastavaa. Kai se nyt on ollut haastavaa, kun ei ole itseään oikeastaan vuosiin kunnolla tuntenut. On mennyt vain elämän kuljettamana ja ei ole pysähtynyt kuuntelemaan ollenkaan itseään. Olen suorittanut elämääni jo vuosia. Miksi? Kaikessa ajattelin, että näin asioiden kuuluu vaan mennä. Haaveita on tullut ja mennyt, osaa tietenkin toteuttanutkin omien sen hetkisten kykyjen mukaan, mutta niiden ”maaliin asti” viemiseen on aina kuulunut sanat joko ”Mutku” tai ”Sitku”!? Tänään ne eivät enää kuulu sanavarastoon ja on ryhdyttävä kuuntelemaan itseään ja on toimittava, niin kuin tuntuu.

Minun tunteista puhuminen läheisimmilleni riitatilanteissa on ollut rumaa, kun en kyennyt tai osannut ennen puhua kuin tunteella, enkä oikeasta tunteesta. Kun puhuin tunteella, niin suuni oli ruma ja jälki sen mukaista. Eniten silloinkin satutin itseäni, kun en todellakaan halunnut puhua niin rakkailleni. Tänäpäivänä riitatilanteen tullen yritän keskittyä kertomaan ja kaivamaan, miltä minusta tuntuu ja riisua aseeni, jotten enää toista vanhaa kaavaani. Yritän olla haavoittuvainen ja kertoa, jos toisen sanat satuttaa tai itken, jos itkettää. Toisessa usein herää joko suurempi viha, kun en pysy enää riidan aiheessa tai ei halua/kykene kuuntelemaan, miltä minusta se hetki tuntuu. Mutta sen tunteesta avoimesti ja rehellisesti puhumisen teen itseäni varten ennen kaikkea ja pyrin tänäpäivänä olemaan itseäni kohtaan lempeä, en halua enää itse satuttaa itseäni yhtään enempää. Tähän tarvitsee myös opetella hyväksymään omat tunteensa ja sallimaan ne. Omat tunteet eivät ole koskaan väärin. Kun aloittaa lauseen sanoilla: ”Minusta tuntuu…” Ei voi mennä kovin metsään.

Koen myös tänäpäivänä, että olemme aikuiset ihmiset vastuussa sanoista ja teoistamme, emmekä voi aina mennä sen taakse, että olin vihainen sinulle tai että loukkasit minua. Ei minulla tai kenelläkään muullakaan sen enempää ole oikeutta sanoa asioita, joita ei tarkoita. Nämä asiat ovat yleensä riitatilanteissa sanottuja lauseita ja sanoja, joiden tarkoitus on vain ollut satuttaa ja sivaltaa toista arkoihin kohtiin, jotka me lähimmäisistämme tiedämme. Ne usein ovat sanottu vihapäissään ja usein miten niitä ei olla edes tarkoitettu. Mutta nämä sanat painavat meillä sanojilla ja sanojen kohteilla kuitenkin mukana koko elämän ja rikkovat sitä meidän ”minä kuvaamme” kovasti.

Vaikka sanotut asiat käydäänkin läpi ja niiden tarkoitusperän todenmukaisuus, niin silti tällainen riiteleminen ja kommunikointi vie ihmissuhteelta luottamuspohjaa puhumiselta, luottamiselta ja tuntemiselta. Se on kallis hinta jonninjoutavien asioiden riitelyn kommunikoinnista. Siksi suosittelen rohkeasti hakemaan tänäpäivänä apua ulkopuoliselta kolmannelta osapuolelta kommunikoinnin opetteluun yhdessä, jos suhteessa riitatilanteet menevät rumaksi. Mikään ei muutu, jollei jotain muuta! Ainut kehen pystymme vaikuttamaan on vain itseemme. Itseensä kannattaa keskittyä ja muutos lähtee vain itsestään. 😉

-Rya