Kun minun piti ryhtyä reilu vuosi sitten tutkimaan itseäni ja mitä minä tunnen, niin minun oli helpompi löytää tunne ulkopuolelta, jonka imin itseeni omaksi tunteeksi, mutta en osannut kertoa ja kaivaa yksittäistä tunnetta sisältäni. Jos läheiseni oli jostain asiasta tuohtunut ja kertoi minulle siitä, niin minäkin oli sen jälkeen tuohtunut, vaikka asia ei edes liittynyt minuun oikeasti! Se, että kuuntelen läheisiäni, niin ei minun tarvitse heidän tunteita itseäni imeä, minun kuuluisi olla vastuussa ihan omista tunteistani ja heidän omistaan. Esimerkiksi minulla oli hyvä päivä ja puolisoni tuli kotiin, mutta hän oli huonolla tuulelle omasta päivästään. Nopeasti minunkin tunne oli vaihtunut samaksi. Tunnistin lopulta jo paremmin läheiseni tunteet ja tarpeet, kuin omani. Ensimmäinen kysymys olikin itseltäni alkuun, kuka minä oikeasti olen? En tuntenut enää itseäni. En tiennyt, mitä minä haluan oikeasti? Millainen oikeasti olen? Osasin kyllä kertoa kaikista minun läheisistäni, mitä he haluavat ja millaisia he ovat, mutta itseni olin kadottanut täysin.

Monesti näkee pariskuntia, jotka eivät ole enää ”Seppo & Liisa”, vaan yhteen kietoutunut yksikkö, ei erilliset kaksi ihmistä. Se, että jaamme asiat läheisen ihmisen kanssa ei tarkoita, että olemme yksi ja sama ihminen tai kaikesta olisimme samanlaisia ja samaa mieltä. Kun imemme läheisen ihmisen tunteet itseemme, niin lopussa onkin jo se tilanne, että minuun koskee myös, kun häneen koskee. Emme kykene käsittelemään enää läheisiemmekään tunteita, miksi kykenisimme, kun emme kykene omiammekaan. Puhuminen oikeasti sisäisistä tunteistamme onkin jo haastavaa. Vaikka meistä tuntuu, että pystymme oikeasti puhumaan, mistä vain ja jakamaan kaiken.

Kun meille kertoo läheinen ihminen, että hänestä tuntuu jokin asia pahalta, niin ei meidän tehtävä ole yrittää ”ratkaista” tunnetta, vaan kuunnella, tukea vaan olemalla läsnä ja antaa toisen tuntea läpi tunteensa. Tunne menee aina ohi! Tyypillisesti tilanne, jossa toinen ei osaa käsitellä tunteita on esimerkiksi nainen kertoo miehelleen rauhallisesti purskahtaen samalla kyyneliin, kuinka hänellä on ollut rankka päivä töissä ja hänen olonsa on tosi väsynyt. Mies ei tiedä, miten toimisi tilanteessa. Hän ryhtyy vahingossa ”mitätöimään” toisen tunteita vääriksi, sanomalla: ”Tiedätkö, kuinka minun päivä oli varmasti pahempi kuin sinun. Kuinka se nyt noin rankka on muka ollut, kuin sinähän istut toimistossa koko päivän. Elä nyt viitsi vollottaa.” Miehen tarkoitus ei välttämättä ollut tässä mitätöidä toisen tunteita, vaan hän ei kyennyt käsittelemään niitä, vaan pyrki näillä lauseilla ”ratkaisemaan” toisen tunteet pois. Näin hän sai naisen tuntemaan, että hänen tunteensa olisivat jollain lailla vääriä tai hänestä ei olisi saanut tuntua siltä. Näiden lauseiden sijaan mies olisi voinut olla vain hiljaa tai todeta: ”Kyllä se siitä” ja käydä halaamassa naista hetken aikaa ja mennnä pois. Tällöin mies olisi kyennyt ottaa vastaan toisen tunteet ilman, että hän ”imee” niitä itseensä. Myös usein toisen negatiiviset tunteet, voi toineen imeä itseensä ja kokea ne syyllitämisenä, vaikka se ei ole ollut edes toisen tarkoitus millään tavalla.

Se, että jokainen meistä on vastuussa vain omista tunteistaan, ei tarkoita, että emme voisi olla empaattiisia läheisiämme kohtaan, tietenkin voimme, mutta meidän ei tarvitse ”imeä” samaa tunnetta itseemme ja ryhtyä tuntemaan samoin. Ei se palvele meidän lähimmäistäkään. Ainoastaan toisten tunteista olemme vastuussa silloin, jos meidän oman toimintamme motiivit ovat olleet satuttaa toista, mutta niin pitkään, kun meidän omat motiivit ovat hyvät, niin me emme ole vastuussa muiden ihmisten tunteista. Aina emme voi toimia elämässämme niin, ettei joku joskus loukkaantuisi meille. Tärkeintä on silloin itse tietää, että tarkoituksemme ei ole ollut satuttaa ketään ja kyse on meillä jokaisella omasta elämästämme. Omat tunteemme eivät koskaan ole väärin, mutta olemme vastuussa tänäpäivänä silti omista sanoistamme ja teoista!

Puhu, Luota & Tunne.

-Rya